Minä ihmisenä, oppijana ja tiedon käsittelijänä

Olen kirjoituksissani syksyn aikana pohtinut käsityksiäni ihmisestä, oppimisesta ja tiedosta.  Syksyn osallistava pedagogiikka on saanut minut miettimään arvojani ja identiteettiäni. Kuka minä olen ja mihin olen matkalla?

Kyllä, edelleenkin ajattelen ihmisen olevan kokonaisvaltainen eli holistinen. Tällä hetkellä se näin humoristisesti väritettynä tarkoittaa kohdallani seuraavaa:
Parin päivän takainen leikkaus aiheuttaa kipua, ja kävelen tyttäreni mukaan kuin ankka. Särky aiheuttaa sen, etten jaksaisi keskittyä tähän kirjoittamiseen ja itse asiassa usko omiin kykyihini on tällä hetkellä hyvin heikko.

 Käsitykseni siitä, että hyvinvoiva (psyykkisesti, sosiaalisesti ja fyysisesti) opiskelija on oppiva, on syventynyt syksyn aikana. Kykenenkö opettajana huomioimaan opiskelijoiden elämäntilanteita riittävästi? Itselläni on huoli siitä, että opiskelijaryhmät ovat liian suuria, jotta jokainen opiskelija tulisi kohdatuksi. Murentaako se motivaatiotani, jos koen etten kykene tekemään työtäni kuten olen itselleni asettanut tavoitteeksi? Pystynkö pedagogisilla ratkaisulla vaikuttamaan asiaan, vai olisiko parempi yrittää vaikuttaa asiaan yhteiskunnallisin keinoin?

Meillä on useimmista asioista jonkinlainen näkemys. Aikaisemmilla kokemuksilla ja tunteilla on merkitystä kuinka asiat ymmärrämme. Opettajana minun tulisi ottaa selvää opiskelijoiden aikaisemmista tiedoista ja taidoista ja lähteä rakentamaan uuden oppiminen niiden pohjalle situationaalisen oppimiskäsityksen mukaisesti. Itse olen syksyn aikana jäsentänyt tietojani, tehnyt niitä itselleni tiettäväksi. Uuden oppiminen vaatii paljon aikaa reflektointiin ja arviointiin, Tämä blogi on minulle ollut tärkeä väline siihen.

Olen työssäni varhaiskasvatuksessa yrittänyt sisäistää uuden VASUn mukaista toimintamallia. Laivani on kääntynyt hitaasti ja vaatinut paljon polttoainetta. Sitä olen saanut erilaisista oppimateriaaleista. Tärkeä polttoaine on ollut tiimin sisällä tiedon rakentaminen yhteisöllisesti. Käsityksiämme ja kokemuksiamme vertailemalla olemme luoneet uutta. Olemme jatkuvan pohdinnan avulla antaneet teorialle käytännön merkityksiä ja kokemuksia. Tämä koko oppimisen prosessi on tukenut ajatustani integratiivisesta tiedonkäsityksestä.

Kun ruusunnuppu avautuu

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Aivan en ole varma mitä sanonnan pitäisi pitää sisällään. Yhden asian olen kuitenkin syksyn aikana huomannut. Olen pohtinut arvojani, tietokäsityksiäni, oppimisympäristöjä, toimintakulttuuria ja sitä, miten nämä kaikki linkittyy opettajuuteeni. Mitä enemmän olen tullut tietoiseksi näistä asioista, sen enemmän olen kokenut pienuutta ja ehkä myös nöyryyttä ohjaustyössäni. Onko työlläni riittävän vahvat perustat, tuenko oppimista ja kasvamista?

Viimeisen kymmenen viikon aikana minulla on ollut ohjattavana sosionomiopiskelija. Kuten aikaisemmin olen kertonutkin, otan vuosittain opiskelijoita ohjattavakseni. Koen, että minulla on annettavaa, mutta haluan myös itse uudistua ohjaustyön kautta.

Opiskelijani tuli meille aluksi vähän arkaillen ja tilannetta tutkaillen. Lapset huomasivat kuitenkin heti, että meidän ryhmään on saapunut joku joka välittää ja huomaa. Opiskelijan syli oli kymmenen viikon aikana harvoin  tyhjä. Itse pidän työni tärkeimpänä perustana kunnioittavaa suhtautumista toisiin ihmisiin. Sillä minkä ikäinen kohdattava on, ei ole merkitystä. Silloin kun opetus, kasvatus ja hoito saavat voimansa tasa-arvoisesta, ainutlaatuisuuden kunnioittamisesta, syntyy hyvinvointia joka mahdollistaa oppimisen. Oli upeaa ohjata nuorta, joka perusti työnsä samoille arvoille.

Viikkojen aikana opiskelijani rohkaistui, Hän havainnoi yhä enemmän lapsia ja kertoi niistä myös meille. Hänestä tuli yksi meistä, osallistuva tiimin jäsen, jopa siinä määrin, etten aina muistanut meillä olevan opiskelijaa. Tällä viikolla olen vielä kerrannut jaksolle asetettuja tavoitteita ja arvioinut niiden täyttymistä. On hienoa antaa palautetta opiskelijalle kasvuprosessista, jossa nuppu aukeaa kukkaan!

Yksi arviointikeskustelu meillä on vielä käymättä: Kuinka minä tuin opiskelijan oppimista  ja kasvua?

Kuinka voit?

Tällaisia asioita emme hyväksy:

-Huutamista ja peloittelua
-Kiusaamista ja ulossulkemista
-Toista loukkaavaa käytöstä
-Fyysistä väkivaltaa
-Huumorin varjolla vähättelyä

Kuulostaako ihan varhaiskasvatuksen säännöiltä? Valitettavasti nämä säännöt löytyvät kansanedustajille laadituista ohjeista epäasiallisen kohtelun ja häirinnän estämiseksi. En aivan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kansanedustajat harjoittelevat samoja sosiaalisia taitoja kuin mitä päiväkodissa päivittäin opettelemme.

Hyvinvointi on oppimisen perusta. Ihminen on kokonaisuus, jossa tasapainottelee fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen osa-alue. Kristillisessä ihmiskäsityksessä myös hengellinen osa kuuluu kokonaisuuteen. Merkittävää on, että kaikki vaikuttaa kaikkeen eli jos yksi alue ontuu, kokonaisuus eli ihminen, voi pahoin. Pahoinvoiva opiskelija ei kykene syvälliseen uuden oppimiseen. Hyvinvoinnin kokonaisvaltainen tukeminen on iso haaste opettajalle niin varhaiskasvatuksessa kuin ammatillisissa oppilaitoksissa.

Varhaiskasvatuksessa panostetaan vuorovaikutus- ja tunnetaitojen harjoitteluun. Miltä minusta tuntuu? Miltä kaverista tuntuu kun hän itkee/nauraa? Miten sanon, että haluan mukaan leikkiin? Saanko reagoida siihen, että minulta viedään lelu? Mitä teen, jos satutin toista?

Olen tutustunut joihinkin ammatillisen oppilaitosten oppimisympäristöihin ja toimintakulttuureihin. On ollut hämmentävää huomata, kuinka paljon myös siellä on tarvetta vuorovaikutustaitojen tietoiselle kehittämiselle. Opettajien oma malli kuinka he kohtelevat opiskelijoita ja työkavereitaan, on itsessään jo oppimisympäristö opiskelijoille. Mietin sitä kuinka paljon näitä asioita tiedostetaan ja niihin panostetaan.

Se, mitä opettajat heijastavat itsestään, on oppimisympäristö opiskelijoille

Älä tuomitse, vaan tue!

Sain uuden moton itselleni kuunnellessani Erkkaa verkossa- luentoa: Älä tuomitse, vaan tue! Luennon aiheena oli Haastavasti käyttäytyvän nuoren kohtaaminen ja ohjaaminen. Luennoitsijana toimi erityisopettaja Juho Viitanen.

Luennon lähestymiskulmista itse pysähdyin pohdiskelemaan ennaltaehkäisyä. Tärkeintä on nähdä voimavaroja ja vahvuuksia, kiinnittää huomio niihin, eikä häiriökäytäytymiseen. Positiivista pedagogiikkaa opettaja voi tietoisesti kehittää omassa toiminnassaan.

Haasteellisesti käyttäytyvä oppilas vaikuttaa koko ryhmän dynamiikkaan. Opiskelijoiden osallistaminen yhteisten toimintasääntöjen luomiseen vahvistaa sitoutumista niihin. Opettajan tulee sanoittaa ääneen yhteisiä pelisääntöjä ja tavoitteita (uudelleen ja uudelleen) ja tehdä ne kaikille näkyväksi. Yhteisten sopimusten tulee olla ymmärrettäviä, konkreettisia ja riittävän pieniä, jotta niihin sitoutuminen ja niiden toteutumisen arvioiminen on mahdollista.

Opettajan uskoessa opiskelijan kykyihin ja mahdollisuuksiin, myös opiskelija voi oppia luottamaan niihin. Isetunnon tukeminen, minäkuvan vahvistaminen, sosiaalisten- ja tunnetaitojen opetteleminen on tärkeää ennaltaehkäisyä. Opettaja pysähdy kuuntelemaan ja näkemään tarpeet käyttäytymisen takana!

Häiriökäyttäytymisen ennaltaehkäisy alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Se kuinka minä kohtaan pienen lapsen ja hänen tarpeensa, vaikuttaa tuleviin vuosiin. Haluaisin olla vahvuuksien bongaaja ja tehdä niitä näkyväksi lapselle itselleen ja hänen vanhemmilleen. Toivoisin, että riippumatta haasteista, jokainen kauttani kulkeva lapsi olisi kehuttu ja vahvuutensa tiedostava.

Haluan kurkata piikkilangan taakse. Ymmärtää ja tukea, en tuomita!

Toimintakulttuuri, ehkäisijä vai mahdollistaja

Käytävillä ei saa juosta. Leipä syödään vasta ruuan jälkeen. On rauhallisempaa kun vierekkäin laitetaan istumaan tyttö ja poika. Liukumäkeä saa mennä vain alaspäin. Kaikkia ruokia maistetaan. Sillä on paras pedagogiikka, kenen luokassa on hiljaisinta. Eniten huomiota ja kehuja saa se, joka on idearikas ja aktiivinen johtohahmo.

Toimintakulttuuria ohjaa usein tiedostamattomat arvot ja toimintatavat. Mennään "näin on aina tehty" periaatteella vuodesta toiseen. Tapojen kyseenalaistaminen voi saada työyhteisössä aikaan vastarintaa. Vanha tuntuu tutulta ja turvalliselta, uusi aiheuttaa epävarmuutta ja tunnetta omasta osaamattomuudesta. Piilo-opetussuunnitelman tiedostaminen ja näkyväksi tekeminen edellyttää yhteisöltä taitoja ja halua avoimeen vuorovaikutuskulttuuriin.

Aikakausi ja yhteiskunnassa vallalla olevat arvot vaikuttavat toimintakulttuuriin. Onko "ahkeruus on ilomme", muuttunut "nopeat syö hitaat" tai "uudistuminen on voimamme" motoksi?

Kuva Ensio Kauppila/ Vapriikin kuva-arkisto

Itselleni tärkeitä asioita työyhteisöni toimintakulttuurissa on selkeä perustehtävä, johon kaikki haluavat sitoutua. Lisäksi toisesta välittäminen (sen osoittaminen sanoin ja teoin) ja jokaisen ammattitaidon ja työpanoksen arvostaminen. Arvostan myös sitä, että saan tukea kouluttautumiseeni (ilman esimieheni "siunausta", en tätä koulutusta voisi käydä) ja haluuni uudistua ja oppia uutta. Koko jutun ydin on mahdollisuudessamme avoimeen keskusteluun. Sille on tietoisesti järjestetty aikaa erilasissa tiimeissä ja palavereissa. Niin, ja se suola, huumori ja nauru! Kahvihuoneessamme on harvoin hiljaista :)

Kuva 2018 amisrekry/instagram

Kun sisällä myllertää

Lähdin opiskelemaan ajatuksella "unelmani toteuttaminen". Usein opiskelijoita ohjatessani olen haaveillut, että tätä haluaisin tehdä enemmän. Varhaiskasvatus tarvitsee uusia ammattitaitoisia osaajia. Itselleni on kertynyt usean vuoden työkokemus niin esimies- kuin ruohonjuuritasolta. Unohtamatta tärkeää elämänkokemustani. Kolme lastani olen kasvattanut hienoiksi, itsensä näköisiksi aikuisiksi. Neljännen kanssa odottelen lähestyvän murrosiän tuiskuja. Eikös näissä meriiteissä nyt ole upeat edellytykset siihen, että minusta tulee mitä taitavin ammatillinen opettaja?

Onkohan tässä hommassa kuitenkaan mitään järkeä! Ammatillisesta opetuksesta on leikattu rajusti resursseja. Opettajia ja yksiköitä on vähennetty. Olen ruvennut seuraamaan sosiaalisessa mediassa ammatilliseen opettajuuteen liittyviä blogeja, facebookryhmiä ja twiittaajia. Viesti kentältä on uupumus ja sekavuus. Opettajat ovat huolissaan siitä, että suurien ryhmäkokojen ja jatkuvan haun vuoksi, he eivät enää opi tuntemaan opiskelijoitaan. Kuinka voi tukea ja ohjata, jos fyysinen kontakti vähenee? Verkon kautta voi ja pitää myös ohjata, mutta riittääkö se kaikille? Huomataanko kelkasta tippumaisillaan olevat ennen putoamista?

En suostu luopumaan unelmastani, vaikka mieli myllertääkin. En, vaikka se olisikin liian ruusuinen ja utuinen. Haaveeni kuvastaa kuitenkin sitä, millaisena nään elämän nyt ja tulevaisuudessa. Aina on mahdollisuus oppia uuttaa, kehittää ja itse kehittyä. Aina on aikaa ohjata, nähdä, kuulla ja tukea. Aina pitää uskoa parempaan huomiseen ja kulkea kohden unelmaansa!

Varhaiskasvatuksen salaisuus

   Nähdä maailma hiekansirussa
       ja taivas villikukassa.
   Kannatella iäisyyttä kämmenellä
       ja loputtomuutta hetkessä.

                                      William Blake

Siinä se on, tänäänkin, uuden varhaiskasvatuslain astuttua voimaan. Moniammatillisuuden uudet kuviot myllertää kenttää, aiheuttaa erimielisyyttää ja kelpaamattomuuden tunnetta. Katsotaan kuitenkin maanantainakin lasta silmiin ja lumoudutaan siitä ainutlaatuisesta hetkestä. Yhdessä, sinä ja minä!

Psyykkinen oppimisympäristö

Psyykkinen ympäristö rakentuu opiskelijan kognitiivisista  (tiedot ja taidot) ja emotionaalisista (tunteet, motivaatio, tunnelma) tekijöistä.

Pelko lamauttaa ja estää oppimisen. Opiskelijan kokiessa, että hän ei pysty selviytymään opiskelusta, hän ahdistuu ja motivaatio heikkenee. Ollaan noidankehässä, jossa vireystila laskee ja syrjäytymisen riski kasvaa. Opiskelija voi kokea rämpivänsä upottavassa suossa.

Opettajalla on keskeinen rooli psyykkisen oppimisympäristön luomisessa. Riippumatta oppijan iästä (varhaiskasvatus-ammatillinen oppilaitos) ympäristön luomiseen vaikuttavat samat asiat. Pelon vastakohtana turvallisuus lisää oppimista. Kaikin puolin hyvinvoiva lapsi/opiskelija on oppiva. Opettajan kulttuuriosaaminen tässä kohden merkitsee oppijan elämäntilanteen huomioimista ja sen vaikutuksien arvioimista suhteessa opiskeluun.

Opettajalla tulee olla usko oppijan kykyihin. Hän tukee oppijan myönteistä minäkuvaa sekä oppijana että ihmisenä. Sopivien haasteiden tarjoaminen ja erilaisuuden huomioiminen  mahdollistuu oppijoihin tutustumalla. Tärkeää on huomioida, että saadakseen saman verran, toinen tarvitsee lusikallisen ja toinen kauhallisen.

Hyvässä psyykisessä oppimisympäristössä tavoitellaan kiireetöntä, myönteistä ja rohkaisevaa ilmapiiriä. Dialogilla, tasa-arvoisuudella ja erilaisuuden hyväksymisellä on iso merkitys. Kun tiimi huomaa, että erilaisuus on rikkaus, jokainen on kaunis ja arvokas, oppiminen lisääntyy!

Sosiaalinen oppimisympäristö

Sosiaalinen oppimisympäristö on yhteisö, joka edistää oppimista (esim. tiimireflektointi ja kokemusten jakaminen). Sen keskiössä on oppija ja hänen oppimiseensa vaikuttavat sosiaaliset verkot ja elämässä vaikuttavat  tilanteet (koulu, koti, työ, kaverit, opiskelijahuolto, päihdehuolto, mielenterveyspalvelut, työvoimatoimisto, terveydenhuolto jne.)

Sosiaalisen oppimisympäristön merkittävä tekijä on vuorovaikutus. Vuorovaikutusta voi olla "livenä" tai erillaisia sosiaalisia medioita hyödyntäen.

Vuorovaikutus tulisi olla sellaista, että jokainen opiskelija kokee sen turvalliseksi. Turvallisuutta voidaan yhdessä kehittää sopimalla käyttäytymis- ja toimintasäännöistä. Hyvät vuorovaikutussuhteet (kuunteleminen ja kuuleminen) ovat taitoja, joita voi opetella. Turvallisuutta tuo myös tasa-arvoinen kohtelu ja opiskelijoiden kuuleminen ja tukeminen osallisuuteen.

Vuorovaikutuksessa merkityksellistä on sanojen lisäksi katsekontakti, ilmeet, eleet, äänenpainot ja asennot. Sosiaalisten medioiden haasteena onkin tämän osa-alueen poisjääminen. Toinen haaste on inkluusion huomioiminen. Kuinka voidaan tukea opiskelijaa, jolla on lukivaikeuksia tai hänellä ei ole yhteistä kieltä muun ryhmän kanssa (maahanmuuttajat ja kuurot)?

Yksilöllisten opintopolkujen lisääntyessä on tärkeää panostaa koko vuoden ryhmäytymiseen. Sosiaalisuutta lisää nuorten aktiivisuus ja osallisuus erilaisissa ryhmäytymistä tukevissa tapahtumissa. Hyviä ideoita erilaisiin tapahtumiin, opiskelijoiden osallistamiseen ja verkostoitumiseen löydät täältä:

https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/136561/Opiskelijat%20mukaan%21%20Vinkkej%C3%A4%20oppilaitostapahtumien%20j%C3%A4rjest%C3%A4miseen.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Fyysinen oppimisympäristö

Saavun luennolle. Luento on aulatilassa, josta on läpikulku ruokalaan. Istun takana ja yritän kurkkia toisten olan ylitse nähdäkseni luennoitsijan. Äänentoisto pätkii. Keskittymiskykyni herpaantuu, ruokalan oven kolahdellessa kiinni. Tila on vetoinen, palelen.

Fyysisen oppimisympäristön tulee olla oppimista edistävää, ei estävää. Tilan muodolla ja koolla on merkitystä. Tilan yhdessä istumajärjestyksen kanssa pitäisi mahdollistaa jokaisen oppijan katsekontakti opettajaan. Kalustuksen liikuteltavuus tekee tilasta muunneltavan erilaisia oppimismenetelmiä varten. Ryhmätyöskentely ja toisten kohtaaminen onnistuu kalustesijoittelun avulla.

Muita fyysisen oppimisympäristön tärkeitä tekijöitä ovat mm. lämpöolosuhteet, ilmanlaatu, valaistus, värimaailma, melutaso ja teknologia (saatavuus, sijoittelu ja käyttäjäystävällisyys). Erityisesti huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että inkluusio on mahdollista. Esteettömyys pitäisi olla hyvin toteutettua. Itse pidän tärkeänä myös rauhallisten ja mahdollisimman virikkeetömien soppien löytymisen "pään nollaamista" varten.

Fyysinen oppimisympäristö voi olla mikä tahansa paikka, jossa tapahtuu oppimista. Se voi olla vaikkapa kirjasto, kahvila, koulun piha tai metsä.

Autenttiset oppimisympäristöt auttavat yhdistämään teorian ja käytännön. Työssä oppimispaikat ovat hyvä esimerkki niistä.

Autenttinen oppimisympäristö

Esteettinen ja viihtyisä oppimisympäristö tukee oppimista. Mikä sitten on kenenkin mielestä kotoisaa ja kaunista? Sen selvittämiseksi kannattaa ottaa oppijat mukaan ympäristön suunnitteluun ja toteutukseen. Kun viihdyn, niin opin!

Toimintaympäristö vai oppimisympäristö?

Oppimisympäristö yksinkertaisimmillaan määritellään oppimista edistäväksi ympäristöksi, joka koostuu fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista tekijöistä. Laajemmin ajateltuna se pitää sisällään myös esim. toimintatavat, menetelmät, oppimiskäsityksen, välineet ja opetussuunnitelman.

Varhaiskasvatuksessa hyvä oppimimisympäristö tukee lapsen aktiivisuutta ja osallisuutta. Sen lisäksi se on fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti turvallinen. Lapsi, joka kokee ympäristössään kiusaamista ja ryhmän ulkopuolelle jäämistä, kokee turvattomuutta. Hänen oppimisensa voi jäädä heikoksi, vaikka pedagogiikka ja välineet olisivat kuinka upeita. Nälkäisenä keskittyminen heikkenee, samoin oppiminen. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on siis merkittävä hyvän oppimisympäristön kriteeri.

Kun lapsi pääsee luomaan omaa oppimisympäristöään, se voi aikuisesta näyttää sekamelskalta :)

Hän on kuitenkin sitä luodessaan opetellut esim. yhteistyötä, motorisia ja kielellisiä taitoja.

Mikä sitten muuttaa toimintaympäristön oppimisympäristöksi? Oppimisympäristössä toiminta ei ole sattumanvaraista ajelehtimista. Se on suunniteltua ja edistää ja tukee oppimista ja kasvatusta. Kasvattaja huomioi erilaiset tavat oppia, eri aistikanavia ja oppimistyylejä hyödyntäen. Tämä edellyttää tutustumista oppijaan ja pedagogiikan suunnittelemista ja tavoitteiden asettamista.

Hyvän oppimisympäristön yksi tekijä on yhteisöllisyys. Me opitaan tää yhdessä!

Mikä ihmeen amisreformi?

En vielä tiedä paljoakaan siitä, mitä voimaan astunut reformi pitää sisällään. Katselen asiaa vielä melko ulkopuolisin silmin. Pohdintojani ei sen vuoksi voi laittaa muutosvastarinnan piikkiin. Muutamaan asiaan  olen pysähtynyt:

Henkilökohtaistaminen ja yksilölliset opintopolut ovat merkittävä osa uudistusta. Perusajatus on, että jokaisen opiskelijan aikaisemmat taidot ja osaaminen otetaan huomioon ja rakennetaan uuden oppiminen niistä lähtökohdista. Päämäärän saavuttaminen kulkee jokaisella oppijalla omia polkuja pitkin. Enää ei lähdetä talsimaan laumana samaa valtatietä.

Pidän sinänsä ajatusta hyvänä, mutta mietittävääkin on. Uudistus lisää opiskelijan itsenäistä tiedonhankintaa ja työskentelyä. Onko kaikista siihen?

Työelämälähtöisyyden tarkoitus on yhdistää työelämän tarpeet ja opiskelu. Oppiminen viedään mahdollisimman autenttiseen  oppimisympäristöön. Tämä tarkoittaa sitä, että oppimisen vastuu siirtyy enemmän työssäoppimisjaksoille ja siellä olevalle ohjaajalle. Tämän suuri haaste on ohjaajan ajalliset resurssit. Otan itse vuosittain opiskelijoita ohjattavakseni. Ohjaus on työ, jonka teen perustyöni lisäksi. Siihen ei ole mitoitettu erillistä aikaa. Kuinka voidaan siirtää oppimisen painopiste työssäoppimisjaksoille, jos sinne ei suunnata lisää ajallisia ja taidollisia resursseja?

Aikaisemmassa kirjoituksessani pohdin ryhmäytymisen merkitystä opiskelijan hyvinvoinnille. Tuntui lähes pöyristyttävältä lukea asiasta YLEn uutisesta. Uudistuksen myötä ammatillisiin koulutuksiin on jatkuva haku, eikä perinteistä luokan ryhmäyttämistä enää ole. Rovala-opiston opettaja, Sari Laatikainen sanoo YLEn haastattelussa ryhmäytymisen tapahtuvan myös WhatsApissa. Asiasta voit lukea täältä:

https://yle.fi/uutiset/3-10340057

Uusimmassa Opettaja lehdessä 10.8.2018 on Tuovi Leppäsen kirjoitus. Se perustuu Leppäsen väitöskirjaan aiheesta Yhteisövoimainen oppimisprosessi. Hän sanoo  osallisuuden perusedellytyksenä olevan, että henkilö kokee tulleensa vastaanotetuksi ryhmään. Hän ei pidä todennäköisenä, että yhteisvoima voisi kukoistaa verkkoyhteisössä. Se voi syntyä vain fyysisestä yhdessäolosta.

Töissä on hyvä olla

Eipä tuntunut ajatus loman loppumisesta mukavalta. Liian nopeasti aika taas hurahti. Ensimmäisten työpäivien jälkeen olo oli kuitenkin levollinen ja luottavainen. Viihdyn työssäni ja työyhteisössäni. Jäin miettimään miksi koen tiimini ilmapiirin hyväksi. Poimin tähän muutaman itselleni tärkeän seikan:

-Meillä kaikilla on samat arvot. Näemme lapsen ainutlaatuisena, tuntevana, tahtovana ja aktiivisena toimijana. Haluamme tutustua jokaiseen lapseen ja lumoutua hänestä. Ihmiskäsityksemme tukee pyrkimystämme kohdata jokainen lapsi tasa-arvoisesti, erilaisuus huomioiden ja sitä kunnioittaen.

Kuva: Jesse Mäntylä 2018

-Samat tavoitteet ja toimintatavat tekevät tiimityöstä mutkatonta.

-Huumori, kyllä ehdoton työpäivän ja tiukkojen tilanteiden voimavara!

-Tiimikaverin työpanoksen arvostus. Olemme moniammatillinen tiimi. Meillä on osaamista erilaisilla alueille, mikä on upea rikkaus. Arvostan tiimikavereideni ammattitaitoa ja koen myös itse saavani luottamusta osaamiseni suhteen.

Luin kirjan Ben Furman, Tapani Ahola; Työpaikan hyvä henki ja kuinka se tehdään. Kirja oli kirjoitettu selkeästi ja riittävän yksinkertaisesti. Siinä mainittiin neljä hyvinvointia tuottavaa tekijää:

-Arvostus

+Työpanoksen ja ammattitaidon arvostus

+Oleellinen osa työhyvinvoitia edistävää vuorovaikutusta

-Hauskuus

+Huumori yhdistää, lisää luovuutta ja kekseliäisyyttä

+Vähentää uupumusta ja stressiä

+Edistää fyysistä teveyttä eli "nauru pidentää ikää" ;)

-Onnistuminen

+Työn arvo itselle ja muille

+Onnistumisen ilon jakaminen

-Välittäminen

+Vaivannäkö toisen hyvinvoinnin eteen

+Tervehtiminen, kiinnostus, auttaminen ym.

Vastaavasti kirjassa lueteltiin myös hyvinvointia uhkaavia tekijöitä:

-Ongelmat

+Ongelmat tulisi nähdä yhteisinä tavoitteina

-Loukkaukset

+Kuinka kerrot, että olet pahoittanut mielesi, vai kerrotko?

-Vastoinkäymiset

+Tulisi nähdä mahdollisuuksina oppimiseen ja kehittymiseen

-Kritiikki

"Neuvo on helpompi ottaa vastaan kuin arvostelu.

Ehdotus on helpompi ottaa vastaan kuin neuvo.

Toivomus on helpompi ottaa vastaan kuin ehdotus.

Työhyvinvoinnin ylläpitämiseen ja edistämiseen tarvitaan jokaista jäsentä. Vaivannäkö kannattaa, sillä töissä on hyvä olla!