Kun sisällä myllertää

Lähdin opiskelemaan ajatuksella "unelmani toteuttaminen". Usein opiskelijoita ohjatessani olen haaveillut, että tätä haluaisin tehdä enemmän. Varhaiskasvatus tarvitsee uusia ammattitaitoisia osaajia. Itselleni on kertynyt usean vuoden työkokemus niin esimies- kuin ruohonjuuritasolta. Unohtamatta tärkeää elämänkokemustani. Kolme lastani olen kasvattanut hienoiksi, itsensä näköisiksi aikuisiksi. Neljännen kanssa odottelen lähestyvän murrosiän tuiskuja. Eikös näissä meriiteissä nyt ole upeat edellytykset siihen, että minusta tulee mitä taitavin ammatillinen opettaja?

Onkohan tässä hommassa kuitenkaan mitään järkeä! Ammatillisesta opetuksesta on leikattu rajusti resursseja. Opettajia ja yksiköitä on vähennetty. Olen ruvennut seuraamaan sosiaalisessa mediassa ammatilliseen opettajuuteen liittyviä blogeja, facebookryhmiä ja twiittaajia. Viesti kentältä on uupumus ja sekavuus. Opettajat ovat huolissaan siitä, että suurien ryhmäkokojen ja jatkuvan haun vuoksi, he eivät enää opi tuntemaan opiskelijoitaan. Kuinka voi tukea ja ohjata, jos fyysinen kontakti vähenee? Verkon kautta voi ja pitää myös ohjata, mutta riittääkö se kaikille? Huomataanko kelkasta tippumaisillaan olevat ennen putoamista?

En suostu luopumaan unelmastani, vaikka mieli myllertääkin. En, vaikka se olisikin liian ruusuinen ja utuinen. Haaveeni kuvastaa kuitenkin sitä, millaisena nään elämän nyt ja tulevaisuudessa. Aina on mahdollisuus oppia uuttaa, kehittää ja itse kehittyä. Aina on aikaa ohjata, nähdä, kuulla ja tukea. Aina pitää uskoa parempaan huomiseen ja kulkea kohden unelmaansa!