Minä, minä ja minun osaaminen

Olen saanut jo kahden viikon ajan opetella opetusta ja ohjaamista. Olen lukenut OPS ia uudelleen ja uudelleen. Koonnut yhteen tietoa omasta ammattialastani ja miettinyt erilaisia opetusmenetelmiä. Työtuntien määrää en viitsi edes laskea. Aika usein on hiipinyt mieleeni ajatus koko homman järkevyydestä. Olen kannustanut itseäni ajattelemaan, että kokemuksen myötä työtunnit vähenevät. Voin katsoa itseäni peiliin ja sanoa, että paljon on vielä opittavaa, mutta paljon olen myös sen eteen töitä tehnyt.

Opetin opiskelijoille vuorovaikutusta. Kerroin esimerkkejä, joissa viesti sanojen ja tekojen takana vaati kasvattajan pysähtymistä tullakseen kuulluksi. Painotin, että vain hyvinvoiva lapsi kykenee oppimaan uutta. Silloin se kolahti! Tähän astinen opetukseni oli ollut minä- keskeistä. Osaanko minä oman substanssialani riittävän hyvin. Osaanko minä tehdä ajallisesti oikeita tuntisuunnitelmia? Osaanko minä hyödyntää erilaisia opetusmenetelmiä?

Olen jälkiä jättämässä opiskelijoihini. Vuorovaikutukseni ja kohtaamiseni on merkityksellisempää ja moninaisempaa kuin pelkät sanat. Kuulenko minä mitä opiskelija minulle kertoo maatessaan pöydällä? Ymmärränkö miltä tuntuu kun ei saa selvää artikkelista?  Huomaanko, että ryhmätyön vaatima sosiaalisuus on tänään ahdistavaa?

Opettajuuden viisi osaamisaluetta alkaa vähitellen avautumaan minulle. Rupean oivaltamaan kuinka laaja-alaista osaamista oppimisen ohjaaminen edellyttää. Tuntuu kuin jotain kevenisi sisältäni. Eihän tämä pohjaudukkaan minä-minä-osaamiseen. Tämähän on meidän yhteinen kasvuprosessi. Saan olla tukemassa opiskelijan kasvua omaan mittaansa ja samalla kasvaa itsekin.

Uuden edessä

En saanut viime yönä nukuttua. Nyt kainaloni ovat märät ja ihan kuin käsissäni olisi pientä tärinää. Astun auditorioon, käynnistelen koneita ja asetan muistitikkuani paikalleen. Vähitellen tilaan saapuu opiskeljioita. Tervehdin kaikkia ja saan ystävällisen vastauksen takaisin. Katson kelloa, nyt on aika aloittaa!

Tästä se alkaa, ensimmäinen kokemukseni ammatillisena opettajana. Olen käyttänyt tuntien suunnittelemiseen ja valmistelemiseen monen monta tuntia. Olen lukenut OPSia ja toteutussuunnitelmaa, kerrannut VASUa, tehnyt powerpointia ja miettinyt kuinka voisin saada opiskelijat osallistumaan ja pohtimaan yhdessä asioita.
Olenko valmis?

Aluksi mietimme omia ajatuksiamme lapsesta, leikistä ja oppimisympäristöstä. Pian huomaan innostuvani ja puhuvani suu vaahdossa minulle tärkeästä asiasta, varhaiskasvatuksesta. Jännitys unohtuu ja kerään katseellani reaktioita opiskelijoilta. Ovatko he mukana, vai leijunko yksikseni omassa kuplassani? Pian rohkeimmat uskaltavat kertoa kokemuksistaan ja vähitellen yhä useampi sanoo jotain. Pian minulla on tunne, että pohdimme yhdessä asioita, reflektoimme ja mietimme ratkaisuja.

Huomaan, että on myös opiskelijoita, jotka eivät puhu mitään. Ihmekö tuo,auditoriossa on kolmekymmentä opiskelijaa. Jaan opiskelijat ryhmiin pohtimaan leikin merkitystä, kuinka sen avulla voi tukea ja huomioida lapsen tuentarpeita. Pienemmässä ryhmässä jokainen saa äänensä paremmin kuuluville.

Päivä päättyy, seitsemän tuntia opetusta on takana. Oloni on helpottunut. Selvisin! Ehkä vielä jonain päivänä olen tarpeeksi rohkea kysymään palautetta opiskelijoilta. En vielä tänään, sulattelen tätä ensiksi itsekseni. Ajelen kotiin, menen sänkyyn ja nukun päiväunet. Annoin kaikkeni, riittikö se?