Välietapilla jälleen

On jälleen aika pysähtyä välietapille. Toinen kokonaisuus opinnoissani lähestyy loppuaan. Ensimmäinen kokemukseni ammatillisena opettajana oli tämän jakson keskiössä. Se vahvisti identiteettini kehittymistä ammatillisen opettajan suuntaan, opetti paljon uutta mm. oppimisen ohjaamisesta ja yksilöllisyyden huomioimisesta opetuksessa. Vähäisimpänä ei ole jälki sydämessäni, joka nostaa yhä uudelleen opiskelijoita mieleeni. Olen kiitollinen heille siitä, että sain oppia niin paljon. Samalla mietin sitä jälkeä, minkä pienen matkan ajan tein heidän elämäänsä ja ammatillisen identiteetin kehittymiseen.

Opetin kahden kuukauden aikana 130 tuntia tulevia varhaiskasvattajia. OPSeihin ja toteutussuunnitelmiin tutustuminen oli ensimmäinen kontaktini opetukseen. Seuraavaksi aloitin keräämään materiaalia opetukseni pohjaksi, sekä laatimaan tuntisuunnitelmia. Samojen kokonaisuuksien opettamiseen minulla oli käytettävissä eri tuntimääriä opiskelijaryhmistä riippuen. Koin sen haastavana, koska en etukäteen tiennyt opiskelijoiden aikaisemmista koulutuksista, työkokemuksista ja opiskeluun liittyvistä tuen tarpeista. Tämän vuoksi tuntisuunnitelmistani tuli matkan varrella eläviä ja opiskeljoiden tarpeiden mukaan muuntuvia. Työtäni olisi suuresti helpottanut, jos olisin etukäteen voinut tutustua opiskeljoiden HOKSeihin.

Arvioin itse, että opetukseni vahvuutena oli työelämän läheisyys. Hyppäsinhän varhaiskasvattajan saappaista suoraan ammatillisen opettajan saappaisiin. Parinkymmenen vuoden kokemukseni varhaiskasvatuksessa toi opetukseeni runsaasti esimerkkejä  omista kompastuksistani ja onnistumisen hetkistäni. Tavoitteenani oli ohjata opiskelijoita luomaan jatkuvaa vuoropuhelua teorian ja käytännön välillä. Osalla heistä oli jo paljon kokemusta varhaiskasvatuksesta, osalla takana ensimmäinen työelämässä oppimisen jakso. Yhdessä keskustellen ja reflektoiden autoimme toisiamme laajentamaan aikaisempia käsityksiämme ja rakentamaan uutta ymmärrystä.

 Opettajana myös ymmärsin kuinka tärkeää on opiskeljoiden ammatillisen identiteetin kehittymisen tukeminen. Opiskelija, joka on vielä tämän matkan alkutaipaleella, voi kieltäytyä maalaamasta sen vuoksi, ettei itse siitä tykkää. Pidemmälle taivalta kulkenut näkee itsensä ammattikasvattajana, joka opettelee tukemaan lapsen kuvallista ilmaisua.

Useilla opiskeljoista oli oppimiseen liittyviä tuen tarpeita. Valitettavasti en niistä saanut etukäteen tietoa. Lähinnä tämä haastoi minut miettimään eri tapoja ohjeiden antamiseen ja asioiden kertaamisen määrän tarpeellisuutta. Tuntisuunnitelmissa opin ottamaan huomioon toiminnallisuuden ja paikallaan istumisen vaihtelevaa rytmitystä.  Ryhmätöiden tekeminen ei aktivoinut kaikkia opiskelijoita. Tulevaisuudessa minun tulisikin miettiä kuinka aktivoin "vapaamatkustajia".

Kaikki opettamani opintokokonaisuudet arvioidaan näytössä. Kokonaisuuksien lopuksi kertasin vielä OPSissa olevat tavoitteet opiskelijoille. Itselleni jäi kuitenkin epävarma olo siitä, missä määrin olin onnistunut tukemaan oppimista. Haaveenani onkin, että pääsen vielä opettamaan ja ohjaamaan opiskelijoita pidemmällä jaksolla. Tällöin pääsisin mukaan oppimisen koko prosessiin.

Tämän jakson aikana olen kokenut paljon neuvottomuutta ja riittämättömyyttä. Minulle on ollut vaikeaa tietää, mikä on riittävän hyvää. Yksi asia on kuitenkin varma. Tämä ammatillisena opettajana työskentelemisen kokemus on vahvistanut unelmaani, jota kohden vuosi sitten lähdin kulkemaan!

Ovatko yksilölliset opintopolut työelämälähtöisiä?

Otsikon kysymyksen voisi kääntää myös toisinpäin eli vastaako työelämä yksilöllisiä opintopolkuja?

Ammatillisen koulutuksen uudistuksen myötä opiskelijoille pyritään suunnittelemaan yksilölliset polut kohden ammatillista osaamista. Useimpiin koulutuksiin voi hakea jatkuvan haun kautta, joka on lähtölaskenta yksilöllisyydelle. HOKSiin kirjataan aikaisempi osaaminen ja suunnitellaan kuinka puuttuvat osaset saadaan kerättyä. Opiskeluun käytettävä aika voidaan myös yksilöidä esim. opiskelijan voimavarojen mukaan. Erittäin tärkeää on myös kirjata opiskelijan tuen tarpeet ja kohdentaa niihin riittävää tukea. Tämä kaikki kuulostaa hyvältä, eikä tarkoitukseni olekaan kyseenalaistaa mitään näistä asioista.

Entä sitten työelämän muutokset. Työelämä on kaikilla aloilla tullut dynaamisemmaksi. Työntekijöiltä odotetaan joustavuutta, kykyä kaiken hektisyyden keskellä ajatella toisin, luoda ja kehittää. Tiimityö on kaiken A ja O ja asiakas on nykyisin kumppani.

Varhaiskasvatuksen ryhmäkoot ovat monessa kunnassa kasvaneet. VASU haastaa meitä uuteen pedagogiseen osaamiseen. Uusi varhaiskasvatuslaki puolestaan täsmentää monialaisten työyhteisöjen ammatillisia toimenkuvia. Varhaiskasvatuksen asiakkaat, huoltajat ja lapset, ovat meidän kumppaneita. Tavoitteenamme on kuulla heitä ja osallistaa  varhaiskasvatuksen suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin.

Varhaiskasvatus on siis, kuten muukin työelämä, suurten muutosten tuoksinassa. Pärjätäkseen (ja jaksaakseen tehdä työtä) työntekijällä tulee olla vahva taito oman toiminnan ohjaukseen ja samalla tilannetajua ja  joustavuutta nopeissa muutoksissa. Töissä työnantaja  on "ostanut" työntekijän sille ajalle, jolle palkka maksetaan. Ymmärtäväinen esimies toki pyrkii yksilöllisyyden huomioimiseen, mutta sen raamit ovat melko tiukat. Ykkösprioriteettina on, että ryhmän 24 lasta ovat oikeutettuja laadukkaaseen varhaiskasvatukseen joka päivä koko läsnäolonsa ajan.

No, mikä tässä kirjoituksessa on sitten minun pointtini? On hienoa, että ammatillisen koulutuksen uudistusten myötä pyritään yksilöllisyyteen ja erilaisten tarpeiden huomioimiseen. Opiskelijan valmistuttua ammattiin ja saadessaan ensimmäisen työpaikkansa, voi pudotus olla kova. Riittääkö uuden ammattilaisen työkyky, kun hänen yksilöllisyyttä ei enää samassa määrin huomioida? Onko mahdollista, että yksilöllisyys on pahimmillaan "karhunpalvelus", joka ajaa uuden ammattilaisen nopeaan työuupumukseen ja sitä kautta syrjäytymiseen? Vai onko työelämästä tehtävä yksilöllisyyttä huomioivampaa?

Ohjaava opettajuus

Nimesin blogini "Matkani ohjaavaan opettajuuteen". Ajattelin nyt tarkemmin pysähtyä pohtimaan, mitä ohjaaminen on. Ohjauksessa on kyse ohjaajan ja ohjattavan välisestä suhteesta. Siitä huolimatta, että toisella on asiantuntija-asema, suhde on tasavertainen ja kunnioitukseen perustuva. Painopiste on vuorovaikutuksella, jossa molemmilla on sekä oikeus, että velvollisuus tuoda ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään esille.

Ohjaussuhteessa ei ole kyse behavioristisesta oppimiskäsityksestä: opettaja päättää mitä ja kuinka opitaan ja ohjattava yrittää opetella ulkoa asioita saavuttaakseen opettajan asettamat tavoitteet. Ohjauksessa ei siis heilu karttakeppi, eikä paperille kirjoiteta sataa kertaa, "hauki on kala". Ohjaus lähtee liikkeelle ohjattavan päämääristä. Sen tavoitteena on tukea ymmärtämistä. Se rakentuu ohjattavan kokemuksille ja aikaisemmille tiedoille. Ohjaaja tukee ohjattavan omaa aktiivisuutta oppimisessa ja kasvamisessa. Erilaisin ohjauksellisin keinoin autetaan häntä tulemaan tietoiseksi omista tiedoista ja taidoistaan. Ohjataan oppimista uusien toimintatapojen huomaamiseen ja harjoittelemiseen.

Ohjauksessa on tärkeää luoda hyväksyvä ilmapiiri. Se edellyttää ohjaajalta pysähtymistä kuuntelemaan, olemaan empaattisesti läsnä. Silloin ohjattavan on mahdollista muutosta tuottavaan pohdintaan ja itsearvioon. Ohjaustilanne voi lähteä ohjattavan tunteista ja tarpeista, joita ohjaaja kannattelee ja opastaa yhteisen tavoitteen suuntaan.

Ohjaustilanteessa ohjattavaa tulisi houkutella puhumaan kysymysten avulla (Miten,  Kuinka...). Vuorovaikutuksessa asioita kuvataan ja tulkitaan. Tavoitteena on löytää yhdessä uusia näkökulmia ja  tulkintavaihtoehtoja. Itse käytin opettajaharjoittelussani usein kysymyksiä "Voisiko tehdä toisin, mistä johtuu".  Aluksi jotkut opiskelijat kokivat sen toimintansa arvosteluna ja puolustautuivat. Vähitellen he ymmärsivät, että haluan kysymyksilläni miettiä toimintatapojamme monelta kantilta, jotta se avaisi oven kohden uuden oppimista ja muutosta. Toin myös rehellisesti esille oman keskeneräisyyteni ja sanoin olevani itsekin vasta matkalla uuden VASUn sisäistämiseen. Ohjaustilanteessa myös ohjaajalla on hieno tilaisuus oppia uutta.

Yksi ohjauksen menetelmistä on palautteen antaminen. Palaute voi olla korjaavaa, joka tarvittaessa sisältää kehoituksen asian pohtimisesta uudelleen. Joskus se voi myös sisältää neuvon muuttaa jotain asiaa. Tärkeintä on, että palaute tukee oppimista ja ymmärtämistä. Haluan ohjaavana opettajana muistaa, että kehuvaa, kiittävää ja vahvistavaa palautetta ei koskaan voi antaa liikaa!



Lähde:
Vehviläinen, S. 2014. Ohjaustyön opas. Helsinki: Gaudeamus