Mistä lähdin, minne tulin

Aloitin opintojeni alussa kirjoittamaan tätä blogia. Tämän tarkoituksena oli auttaa minua oppimaan ja osoittaa osaamistani. Toivoin myös, että blogissa kävijät olisivat auttaneet minua oppimaan jakamalla omia ajatuksiaan. Blogin kävijämäärä (yli 7000) yllätti minut. Valitettavasti kommentteja en ole saanut, joten se tavoite jäi täyttymättä. Asioiden pohtimisesta kirjoittamalla blogia, on kuitenkin tullut minulle tärkeä muoto reflektoida asioita.

Ammatilliseksi opettajaksi opiskeleminen on ollut minulle useita vuosia unelma, josta viimein tein tavoitteen. Blogini alussa pohdin, minkälainen on unelmieni opettaja. Lista oli tosi pitkä. Olen matkan aikana huomannut omat rajallisuuteni ja oppinut hyväksymään ne. Listani unelmieni opettajan keskeisimmistä taidoista on nyt lyhyempi ja realistisempi:

<3 Oman ammattialansa ajanmukaisesti hallitseva
<3 Erilaisia oppimisen tapoja hyödyntävä ja erilaisia oppijoita tukeva
<3 Arvostusta ja kunnioitusta osoittava sekä monialaisessa yhteistyössä, että opiskelijoiden keskuudessa

Opettaja-lehdessä (17/2019) kerrotaan Sanna Ruhalahden väitöstutkimuksesta. Hän kirjoittaa, että huolimatta siitä, että opiskelu on dialogista ja yhteisöllistä, opettajaa tarvitaan aina. Hän puhuu T-osaamisesta. Siinä pystyosan muodostaa substanssiosaaminen ja hattuosan laajalle leviävää pehmeiden taitojen alue (kommunikointi, empatia ja vuorovaikutus). Lukiessani kirjoituksen, se vahvisti ajatuksiani unelmieni opettajan listasta.

Olen opiskeluni aikana pohtinut opettajan valtaa ja vastuuta. Meillä on suuri tehtävä siinä, että käsistämme lähtee työelämään ammattitaitoisia ja hyvinvoivia opiskelijoita. Tällä hetkellä uskon olevani ajantasalla työelämän muuttuvista vaatimuksista. Entä, jos siirryn kokonaan pois varhaiskasvatuksesta ammatillisen opettajan työhön? Silloin minun on entistä tärkeämpää  verkostoitua työelämän kanssa, jotta opetukseni  säilyttää tuoreuden. Sen lisäksi minun tulee seurata aktiivisesti yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Mitkä ovat yhteiskunnan arvot ja kuinka ne vaikuttavat koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Poliitikoksi tuskin rupean :), mutta löytäisinkö jonkin keinon asioihin vaikuttamiseen?

Oman substanssiosaamiseni  rinnalle on vahvasti noussut tarve taidosta tukea opiskelijoiden arjen hallintataitoja ja hyvinvointia. Olen yhä enenevässä määrin kiinnostunut positiivisesta pedagogiikasta ja ihmiskäsityksestä, johon se pohjautuu. Uskon sen lisäävän hyvinvointia ja sen kautta vahvistavan opiskelijoiden käsitystä omasta kyvykkyydestä oppijana. Tämä puolestaan tukee ammatti-identiteetin löytymistä, sekä oman ammatillisen osaamisen arvostamista. Tästä kaikesta hyötyy lopulta lapsi. Hänta hoitaa ja hänen kasvuaan ja oppimistaan tukee ihminen, joka kokee itsensä, lapsen ja työnsä arvokkaana.

Odotan, että pääsen ammatillisen opettajan työssä tekemään yhteistyötä muiden opettajien kanssa. Minulla on paljon opittavaa ja haluan myös olla jakamassa omaa asiantuntijuuttani varhaiskasvatuksesta. Helpottavaa on myös se, että minun ei tarvitse kantaa yksin huolta opiskelijoiden hyvinvoinnista. Opiskelijahuoltoryhmän yhteistyötahot jakavat vastuuta kanssani.

Kirjoitan nyt viimeistä kirjoitustani tänne. Matkani ohjaavaksi opettajaksi ei kuitenkaan ole vielä päätöksessä. Matkani on vielä alkutaipaleella. Olen opiskeluni myötä saanut kuitenkin paljon eväitä reppuuni, joiden  turvin on hyvä jatkaa matkaani. Kiitoksia Päivi Lehtonen ja TAOK!

Lähde:

Sanna Ruhalahti, Opettaja-lehti

Muuttuva opettajuus osana yhteiskuntaa

Koulutuksen yhetiskunnallisia tehtäviä ovat
-kvalifiointi eli uusien asioiden ja taitojen opettaminen
-valikointi eli sijoittaminen johonkin yhteiskunnalliseen asemaan
-integraatio eli yhteiskunnan arvojen ja tapojen välittäminen
-varastointi eli työttömien ja yhteiskunnasta syrjäytymisvaarassa olevien "säilöminen"

Näistä tehtävistä kvalifiointi on se selvin ja tutuin. Tehtäväni ammatillisen opettajana on auttaa niiden tietojen ja taitojen oppimisessa, jota työelämässä tarvitaan. Tutustun OPSeihin ja toteutussuunnitelmiin ja rakennan opetustani niiden pohjalle. Koen haasteena sen, että työelämän nopeatempoiset  muutokset haastavat sekä OPSien, että opettajien pysymisen ajan tasalla. Uusi varhaiskasvatuslaki astui voimaan elokuussa 2018. Siinä mm. korostuu varhaiskasvatuksen opettajien pedagoginen vastuu ja johtajuus. Tämä puolestaan muokkaa varhaiskasvatuksen hoitajien työnkuvaa. Mietin sitä, että kuinka OPSit vastaavat tätä muutosta. Lisäksi koen suurena vatuuna ammatillisena opettajan tulevien hoitajen positiivisen ammatti-identiteetin vahvistamisen ja monialaisten tiimityötaitojen tukemisen.

Kautta aikojen koulutus on sijoittanut ihmisen, johonkin yhteiskunnalliseen asemaan. Vanhemmat toivovat lastensa kouluttautuvan ja saavan paremman sosio-ekonomisen aseman kuin heillä kenties itsellään on ollut. Valikointi kuulostaa karulta. Itse näen, että koulutuksen tehtävä, varhaiskasvatuksesta alkaen, on tukea jokaisen yksilön mahdollisimman yhdenmukaisia mahdollisuuksia elämään. Lasten ja nuorten vahvuudet ovat erilaisia. Niiden löytäminen, näkyväksi tekeminen ja kasvuun tukeminen on merkittävä pohja oppimiselle ja hyvinvoinnille. Yhteiskunta tarvitsee erilaisissa ammateissa toimivia. Ammatillisena opettajana tehtävänäni on tukea sekä duunareiksi, että johtajiksi suuntautuvien vahvuuksia.

Monissa ammattiryhmissä meillä on loppumassa ammattitaitoiset työntekijät. Uskon, että tulemme tarvitsemaan työperäistä maahanmuuttoa. Tällöin korostuu koulutuksen integraation tehtävä osana kotoutumisprosessia. Se haastaa minut opettajana oppimaan jälleen uutta. Tarvitsen uudenlaisia joustavia pedagogisia tapoja opettamiseen, tietoutta muista kulttuureista, kielitaitoa ja kunnioittavaa asennetta ja avaraa sydäntä.

Etsivä nuorisotyö on tärkeässä asemassa saattaessaan syrjäytymisvaarassa olevia tai jo syrjäytyneitä nuoria koulutuksen pariin. Verkostoituminen nuoriso-ohjaajien kanssa on tärkeää. Koulutuksen varastointi tehtävä on yhä enennevässä määrin syrjäytymisen ehkäisyä ja siihen puuttumista. Koulutuksen merkitys nuorten hyvivvointia tukevana on kasvava. Tämä haastaa minua opettajana tukemaan opiskelijoiden arjen hallintaa ja hyvinvointitaitoja.

Kaiken tämän pohdintani jälkeen, haluan nostaa keskeisimmiksi asioiksi verkostoitumisen tärkeyden muiden opettajien, työelämän ja opiskelijahuollon eri toimijoiden kanssa. Lisäksi haluan tukea opetuksessani yhteisöllisyyttä, yhdessä oppimista ja kasvamista!

     
Ihminen tarvitsee ihmistä
 ollakseen ihminen ihmiselle
  ollakseen itse ihminen."
 T. Taberman





Lähteet:

Varhaiskasvatuslaki 2018

Antikainen, A., Koski, L. & Rinne, R. 2013. Kasvatussosiologia. Jyväskylä: PS-kustannus.

Opettaja, kuinka voit?

OAJlla on menossa työhyvinvoinnin lukuvuosi 2019-2020. OAJin sivuilta löytyy kuukausittain vaihtuvia teemoja työssäjaksamiseen mm. vinkkejä työajan hallintaan ja fiilismittari. Hyvä, että liitto on tiedostanut tärkeän asian ja valinnut sen teemakseen.

Työhyvinvoinnin teemavuosi

Hyvinvoinnoin väylät on puolestaan käsikirja hyvinvoinnin edistämiseen ammatillisessa koulutuksessa.

Hyvinvoinnin väylät

Käsikirjassa muistutetaan siitä, että hyvinvoiva opettaja on esimerkki opiskelijalle. Ajatus oli minulle hyvä muistutus siitä, mikä on opettajan kasvatuksellinen velvollisuus opiskelijoiden keskellä. Viimeisillään voimillaan luokkatilaan raahautuva opettaja saa opiskelijat pohtimaan, onko opiskelussa ja työnteossa mitään mieltä, mihin kaikki johtaa?

Opettajien työhyvinvointi on yhteydessä koko työyhteisön hyvinvointiin, ja päinvastoin. Muutosten nopeatempoisuus on uuvuttanut monia. Lisäksi työmäärä ei aina kohtaa voimavaroja. Uupuminen näkyy vuorovaikutuksen heikentymisenä. Se puolestaan vähentää yhteisöllisyyttä, me tehdään tätä yhdessä-fiilistä. Opiskelijat huomaavat opettajien keskeinäisen ilmapiirin. Tervehdimmekö toisiamme aamulla, autammeko jakamalla ideoita ja antamalla myönteistä palautetta?

Käsikirja toi esille työelämässä oppimisesta mielenkiintoisen näkökulman. Työpaikka, jossa opiskelija on oppimassa on hänelle sosiaalinen ympäristö ja siten vaikuttaa hänen hyvinvointiinsa. Opettajan verkostoituessa tiiviisti työelämän kanssa, hän tukee työpaikkaohjaajan ohjaustyötä. Tämä puolestaan johtaa opiskelijan hyvinvoinnin kasvamiseen. Olenkin sitä mieltä, että työpaikkaohjaajien koulutukseen sekä käytännön ohjaustyön tukemiseen pitäisi resurssoida enemmän opettajien aikaa.

Ystäväni antoi minulle kerran hyvän neuvon. Jokaisen tulisi miettiä itslleen jokin asia, joka rentouttaa, vaikkapa koiran perskarvojen leikkaminen :D. Itselleni luonto ja valokuvaaminen on keino  tuohon. Palaankin usein kävelyretkeltä  pää tyhjänä ja muistikortti täyttyneenä.

Lähteet:

https://www.oaj.fi/arjessa/tyohyvinvointi

https://www.arjenarkki.fi

Yksin vai yhdessä

Opettajan työ kuvataan ja koetaan usein yksinäisenä puurtamisena. Opettaja sulkeutuu opiskelijoiden kanssa yksin opetustilaan. Tauoilla kaikilla on kiire ottaa viimeisiä kopioita ja siirtyä tilasta toiseen. Pidemmillä tauoilla jokainen menee omaan työtilaansa tekemään kirjallisia töitä, soittelemaan puheluja eri verkostokumppaneille ja valmistelemaan tunteja. Aikaa asioiden jakamiseen ei ole. Tämä kuvaa toimintakulttuuria, joka onneksi vähitellen on muuttumassa yhteisöllisemmäksi.

Olen työskennellyt yli kymmenen vuotta varhaiskasvatus- ja esiopetusryhmissä, joissa on kaksi opettajaa. Yhdessä suunnitteleminen, ohjaaminen ja arvioiminen on tuttua. Opetamme yhdessä (opetamme samassa tilassa, toistemme opetusta sovitusti täydentäen), rinnakkain ( jaamme ryhmän puoliksi ja työskentelemme eri tiloissa) ja eriyttäen (eri ryhmissä, etenemistahti ja tavoitteet ovat erilaiset) opetettavasta aiheesta ja lasten tarpeista riippuen. Varhaiskasvatuksen erityisopettajan kanssa toimimme siten, että toisella on päävastuu ja toinen avustaa. Tämä kaikki edellyttää sitä, että yhteiselle suunnittelulle ja arvioinnille järjestetään aikaa. Sitä meillä on käytettävissä n. tunti viikossa ja sen aikana käymme suunnittelun, arvioinnin ja lasten havainnoinnit lävitse. Sen lisäksi opettaja tekee itsenäistä suunnittelu- arviointi- ja kehittämistyötä (SAK-aika). Toimintakulttuuri on muuttumassa siihen suuntaan, että yhä enenmmän tuota SAK-aikaa käytetään tiimityönä muiden opettajien kanssa.

Ollessani opetusharjoittelussa keskustelin opettajien kanssa yhteisopettajuudesta. Pohdimme sitä, että voisimme yhdistää kaksi ryhmää. Sen jälkeen opiskelijat itse pohtisivat omia oppimisen tapojaan. Tämän perusteella jakaisimme opiskelijat uudelleen kahteen ryhmään. Integroisimme kummankin opettajan opetuskokonaisuuden ja erilaisia opetumenetelmiä käyttäen ohjaisimme ryhmiä. Esimerkiksi toinen ryhmä voisi tehdä työpajatyöskentelyä, toinen pohtivia ryhmätöitä kirjallisuuteen perustuen. Tällöin huomioisimme, että toiset oppivat paremmin toiminnallisin menetelmin, toiset keskustellen ja kirjoittaen.

Lupa kokeilla on julkaisu, jossa tuodaan esille erillaisia tapoja toteuttaa opetusta ammatillisella toisella asteella.

 Lupa kokeilla

Julkaisussa on käytännön kuvauksia siitä, kuinka opettajat ovat yksin tai yhteistyössä muiden opettajien kanssa kehittäneet omaa opetustaa. Siinä on esimerkkejä mm. yhdessä opettamisesta ja projektioppimisesta. Yhdessä opettamisen eduiksi mainitaan opettajan kasvatusvastuun jakaminen, työssä jaksamisen tukeminen ja opettajan ammatti-identiteetin vahvistaminen. Projektioppimisen hyödyiksi puolestaan mainitaan yhteishengen rakentaminen, yhteis- ja vuorovaikutustaitojen kehittyminen. Sen katsottiin myös tukevan työelämän avaintaitoja, kuten ongelmanratkaisutaitoja, yksilöllistä- ja yhteisöllistä vastuunkantoa.

Kuva: Pixabay.com

Oma kokemukseni yhteisöllisitä toimintatavoista ovat positiivisia. Yhdessä työskenteleminen lisää työyhteisössä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sitä kautta työyvinvointia. Olen itse halukas omalta osaltani kokeilemaan yhdessä opettamisen tapoja myös ammatillisen opettajan työssä.


Lähde:

https://www.arjenarkki.fi

Olenko aktiivinen verkostoituja?

Varhaiskasvatuksen opettajana arkipäivääni on monialainen yhteistyö sekä yksikköni sisällä, että ulkopuolella. Toteutan työtäni monialaisena tiimityönä, eri ammattiryhmien vahvuuksia hyödyntäen. Meillä on tavoite, jota toteutamme yhdessä. Työtehtävämme tavoitteen saavuttamiseksi ovat kuitenkin erit, perustuen koulutuksen tuomaan ammatilliseen osaamiseen.  Tiimimme toimivuus perustuu vahvaan työorientoitumiseen, selkeisiin yhteisiin tavoitteisiin, sitoutumiseen, kunnioitukseen ja vuorovaikutukseen. Tiimityöskentely on voimavara, joka tukee ja auttaa minua kasvamaan ammatissani.

Ulkoista monialaista yhteistyötä toteutan neuvolan, psykologin, perusopetuksen, toiminta-, fysio- ja puheterapeuttien kanssa. Tähän listaan lisätään vielä ravitsemuspalvelun, seurakunnan, kirjaston, kuljetusalan ja lähiyrittäjien kanssa tehtävä yhteistyö. Listasta unohtui aivan varmasti moni yhteistyötaho, jonka kanssa vuosittain verkostoidun. Yhteistyö ja verkostoituminen on siis minulle tuttua varhaiskasvatuksen näkökulmasta.

Teen parhaillani ammatillisen opettajan opiskeluuni liittyvää verkostoharjoitteluani. Vaikka verkostoitumisen periaattet ovatkin minulle käytännössä tuttuja, harjoittelu on avannut uusia näkökulmia asiaan. Kävin haastattelemassa ammatillisen oppilaitoksen kuraattoria. Hän kertoi eri verkostoista, jotka liittyvät hänen työhönsä. Opiskelijoiden moninaiset haasteet ovat luoneet myös verkostoitumisesta tiiviin ja monisäikeisen. Kuraattorin työn rinnalla omat yhteistyökuviot tuntuivat pieniltä.

Harjoitteluni yhteydessä tutustuin myös nuorisokulttuuriin vierailemalla nuorten ja nuorten aikuisten kohtaamispaikassa. Sain siellä jutella sekä vastuussa olevien nuoriso-ohjaajien, että itse nuorien kanssa. Kiertelin ja kyselin nuorilta, mikä heitä kiinnostaa ja mitä asioita he pitävät tärkeinä. Olin yllättynyt, kuinka avoimesti he suhtautuivat kysymyksiini. Se vahvistikin ajatustani siitä, että osoittamalla kiinnostusta, osoittaa myös arvostusta.

Nuoriskulttuurin tunteminen on etu ammatilliselle opettajalle. Tietäessään nuorten kiinnostuksen kohteista ja tavoista toimia, hän voi hyödyntää niitä omassa opetuksessaan ja opiskelijoiden kohtaamisissa.

Minulla on verkostoitumiseen liittyvä unelma :) . Toivoisin, että opetukseni yhdistyisi tiiviimmin käytännön työhön. Opiskelijoilla voisi olla lähes viikottain kontakti johonkin varhaiskasvatusyksikköön. Siellä he kävisivät harjoittelemassa pala kerrallaa teoriassa opittuja asioita. Esimerkiksi voisimme ensin käydä läpi asioita, jotka liittyvät lapsen kohtaamiseen. Sen jälkeen harjoittelisimme yhdessä opiskeljoiden kesken erillaisia tutustumisleikkejä. Asia vietäisiin käytäntöön pienenä toimintahetkenä varhaiskasvatusyksikössä. Tällä tavalla edettäisiin eri kokonaisuuksien kanssa. Haaveeni ei ole aivan näin yksinkertainen. Toivoisin lisäksi, että tätä varten opettajalle olisi mitoitettu niin paljon työaikaa, että hän voisi itse olla mukana ohjaamassa tilanteita. Uskon, että tämän jälkeen opiskelijat olisivat valmiimpia työelämässä oppimisen jaksoille ja työpaikkaohjaajan työ helpottuisi.

Uudistunut vasu mukaan oppimiseen

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet uudistettiin 2019. Olen tutustunut VASUun kahdesta eri näkökulmasta: Miten minä toteutan VASUa työssäni varhaiskasvatuksen opettajana ja kuinka ohjaan opiskelijoita ottamaan haltuunsa uudistuneen VASUn. Olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että VASU ei minulle ole pelkkä paperipino, vaan käytännössä toteutuva työni perusta. On helpompaa ohjata opiskelijoita, kun on itse omat kompurointinsa ja onnistumisensa arjessa tehnyt. Omien esimerkkieni kautta minun on mahdollista tuoda autenttisuus oppimisympäristöön.

VASUssa korostetaan lapsen vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden tunnistamista ja tunnustamista. Sen lisäksi mietitään lapsen tuen tarpeita pedagogiikan kehittämisen näkökulmasta. Tähän kaikkeen lisätään vielä lapsen osallisuuden tukeminen. Nämä asiat ovat muuttuneet ja niiden sisäistämisen tukeminen on keskeinen ohjaamisen osa ammatillisena opettajana. Teettäessäni aiheeseen liittyviä tehtäviä opiskelijoille, useimmilla tavoitteet suunnataan lapselle, ei omalle pedagogiselle toiminnalle. Lisäksi ensin suunnitellaan toiminta ja vasta sen jälkeen mietitään sen tavoitteet. Asiat menevät siis nurinkurin. Uuden ajatusmallin sisäistäminen on hidasta, ja sen vuoksi olenkin ottanut sen punaiseksi langaksi opetukseeni, riippumatta siitä onko kyse kuvallisesta ilmaisusta vai huoltajien kanssa tehtävä yhteistyöstä.

Työelämän vaatimuksista yksi on kyky joustavaan tiedon käyttöön. Tämä on otettu huomioon jo VASUssa laaja-alaisen oppimisen näkökulmassa. Opiskelijoiden kanssa tämä näkyy myös oppiaineiden integroitumisena, sekä tutkivana työotteena. Tavoitteeni on, että opetuksessani korostuu asioiden pohtiminen ja kyseenalaistaminen. Haluan tukea opiskelijoita näkemään puun sekä tyvestä, että latvasta. Minulle on tullut mielikuva, että vahempien opiskelijoiden on helpompi osallistua kyseenalaistavaan ja asioita monipuolisesti pohdiskelevaan opetukseen kuin nuorten. Nuoret, yleensä alle kaksikymmentävuotiaat, ovat ehdottomampia ja mustavalkoisempia näkemyksissään. Nuoret voivat ajatella, että musta kissa on aina musta. Vanhemmat voivat ajatella, että se on musta, tumman harmaa, sinimusta jne. Tunnustan, että olen nyt itse mustavalkoinen ajattelussani. Nimittäin opiskelijat ovat yksilöitä, eivät iän mukaisia massoja. Yksilöllinen ohjaus ja henkilökohtaisen oppimisprosessin tukeminen onkin opettajuuden ydinasioita.

Laaja-alainen oppiminen  VASU 2019

Olen tällä hetkellä mukana varhaiskasvatuksen opettajana työelämässä. Työnanatajani huolehtii koulutuksien avulla siitä, että pysyn ajan tasalla. Entä, jos siirryn kokonaan ammatilliseksi opettajaksi? Minulle tulee pohdittavaksi kuinka saan ajan mukaista tietoa työelämän muutoksista. Tärkeimpänä on vaalia niitä suhteita, joita minulla on tällä hetkellä työelämään. Lisäksi sosiaalisen median eri väylät tuottavat monipuolista tietoa sekä muutoksista, että työelämän kiperistä kysymyksistä.


Lähde:

https: //www.oph.fi/koulutus-jatutkinnot/

Jatkuva oppiminen

Koulutuksen yksi tehtävistä on vastata yhteiskunnan ja työelämän muuttuviin tarpeisiin. Enää ei riitä, että on nuorena opiskellut ammatin. Koulutus ei välttämättä anna riittäviä taitoja tämän päivän muuttuneeseen työelämään. Tarvitaan täydennys-, uudelleen- ja erikoistumiskoulutusta. Voi olla tarpeellista hankkia jopa kokonaan uusi ammatti.

Itse olen hyvä esimerkki jatkuvasta kouluttautumisesta. Olen vuosien varrella päivittänyt mm. esi- ja alkuopetuksen opintoja, täydentänyt tietouttani maahanmuuttajien kotouttamisesta ja uudistetusta VASUsta. Viimeisimpänä sain lisäkoulutusta opiskelijoiden ohjaamisesta työpaikalla tapahtuvien oppimisjaksojen aikana. Niin, ja unohtamatta ammatillisen opettajan opintoja, joita parhaillaan saattelen päätepisteeseen. Osa koulutuksistani on ollut työnantajan järjestämää, osaan olen hakeutunut itse.

Yle uutisoi 26.8.2019 elinikäisestä eli jatkuvasta oppimisesta.

 Ylen uutinen jatkuvasta oppimisesta

Artikkelissa kutsutaan jatkuvaa oppimista  hyvinvointiyhteiskunnan perushaasteeksi. Siinä myös arvellaan, että jatkuvan oppimisen uudistus muuttaisi merkittävästi Suomen koulutusjärjestelmää. Koulutusta tulisi järjestää yhä moninaisemmin, jotta opiskelu työttömänä, työn ohessa ja kokopäiväisenä olisi mahdollista. Uudistus tekee välttämättömäksi myös sosiaaliturvan uudistumisen.

Jatkuva oppiminen ja työelämän yhdistäminen haastaa opettajan verkostoitumaan. Opettajan tulee luoda tiiviitä kumppanuuksia niin työelämään kuin yritysmaailmaan. Varhaiskasvatuksessa tämä tarkoittaa mm. oppisopimuskoulutusten kehittämistä ja erilaisten varhaiskasvatuspalvelujen tuomista lähemmäksi oppilaitoksia. Tästä on hyvä esimerkki Raumalla toimiva harjoittelupäiväkoti eli Pikkunorssi. Varhaiskasvatuspalvelujen ja oppilaitosten tiiviimpi yhteistyö johdattaakin meidät opettajan seuraavaan yhteistyöverkostoon, kunnalliset päättäjät :)


Lähde:

https://www.yle.fi/uutiset/3-10909338

Oppivelvelvollisuus, -oikeus vai kontrolloitu pakko

Uuteen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite pidentää oppivelvollisuutta toiselle asteelle. Se on herättänyt mediassa paljon ajatuksia jo vaalien aikaan. Näkökulmana voi olla yhteiskunnan taloudellinen hyöty tai humanistisempi ajattelu hyvinvoinnista ja syrjäytymisen ehkäisystä.

Idean toteutuksessa on vielä paljon pohdittavia asioita. Tarkoittaako oppivelvollisuus 18-vuoden ikää vai lukion tai ammatillisen tutkinnon suorittamista. Entäs osatutkinto, käykö? Mitä, jos jo omillaan asuva nuori ei suorita oppivelvollisuutta? Vastuuhan on alaikäisestä huoltajilla. Kuinka tätä vanhemmuutta tuetaan? Useinhan koulun kesken jääminen on ylisukupolven malli. Huoli opettajilla on jo herännyt siitä, että lisääkö tämä opettajien monialaisten yhteistyön ja palaverien määrää. Onko vaarana, että se vie resursseja pois opettajan opetustyöltä.

Toisen asteen maksuttomuus on otettu vastaan sekä hyvänä, että huonona asiana. Hyvänä nähdään se, että kaikille tarjotaan samanarvoiset mahdollisuudet opiskeluun ja syrjäytymisen riski pienenee. Huolta on kuitenkin herättänyt se, että johtaako tämä oppimateriaalin tason laskuun.

No, mitä minä varhaiskasvattaja ja ammatilliseksi opettajaksi opiskeleva asiasta ajattelen. Ensinnäkin on hienoa, että opetus varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle on näin suuren huomion keskellä. Sille liputan ja huudan hurraata! Lapsiin ja nuoriin satsaaminen on Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeää. En kuitenkaan aivan kaikkea ymmärrä. Mielestäni tarjottaessa maksutonta toista astetta kaikille, rahat eivät kohdistu tehokkaasti. Itse kehittäisin opiskelijoiden taloudelliseen tilanteeseen perustuvaa tukijärjestelmää, joka määrittelee kenelle maksuttomuus myönnetään. Täsmennetystä maksuttomuudesta säästyneet rahat siirtäisin alemmille koulutusasteille. Liian suuret luokkakoot ja erityisopetuksen pienet resurssit pitäisi hoitaa erilaisia oppijoita tukeviksi. Toisella asteella ollaan auttamattomasti liian myöhään liikkeellä.

Toinen asia, mikä minua mietityttää on pakottaminen. Ulkoa tuleva määrääminen ei lisää motivaatiota. Tulisikin miettiä enemmän, että miten arhaiskasvatuksesta alkaen velvollisuus olisi tavoiteltava oikeus.

Yksi kuitenkin on varmaa. Uusi hallitusohjelma on laittanut isot pyörät pyörimään. Pyörimisen vauhtia en vielä tiedä, mutta liikkeelle on jo lähdetty.

Välietapilla jälleen

On jälleen aika pysähtyä välietapille. Toinen kokonaisuus opinnoissani lähestyy loppuaan. Ensimmäinen kokemukseni ammatillisena opettajana oli tämän jakson keskiössä. Se vahvisti identiteettini kehittymistä ammatillisen opettajan suuntaan, opetti paljon uutta mm. oppimisen ohjaamisesta ja yksilöllisyyden huomioimisesta opetuksessa. Vähäisimpänä ei ole jälki sydämessäni, joka nostaa yhä uudelleen opiskelijoita mieleeni. Olen kiitollinen heille siitä, että sain oppia niin paljon. Samalla mietin sitä jälkeä, minkä pienen matkan ajan tein heidän elämäänsä ja ammatillisen identiteetin kehittymiseen.

Opetin kahden kuukauden aikana 130 tuntia tulevia varhaiskasvattajia. OPSeihin ja toteutussuunnitelmiin tutustuminen oli ensimmäinen kontaktini opetukseen. Seuraavaksi aloitin keräämään materiaalia opetukseni pohjaksi, sekä laatimaan tuntisuunnitelmia. Samojen kokonaisuuksien opettamiseen minulla oli käytettävissä eri tuntimääriä opiskelijaryhmistä riippuen. Koin sen haastavana, koska en etukäteen tiennyt opiskelijoiden aikaisemmista koulutuksista, työkokemuksista ja opiskeluun liittyvistä tuen tarpeista. Tämän vuoksi tuntisuunnitelmistani tuli matkan varrella eläviä ja opiskeljoiden tarpeiden mukaan muuntuvia. Työtäni olisi suuresti helpottanut, jos olisin etukäteen voinut tutustua opiskeljoiden HOKSeihin.

Arvioin itse, että opetukseni vahvuutena oli työelämän läheisyys. Hyppäsinhän varhaiskasvattajan saappaista suoraan ammatillisen opettajan saappaisiin. Parinkymmenen vuoden kokemukseni varhaiskasvatuksessa toi opetukseeni runsaasti esimerkkejä  omista kompastuksistani ja onnistumisen hetkistäni. Tavoitteenani oli ohjata opiskelijoita luomaan jatkuvaa vuoropuhelua teorian ja käytännön välillä. Osalla heistä oli jo paljon kokemusta varhaiskasvatuksesta, osalla takana ensimmäinen työelämässä oppimisen jakso. Yhdessä keskustellen ja reflektoiden autoimme toisiamme laajentamaan aikaisempia käsityksiämme ja rakentamaan uutta ymmärrystä.

 Opettajana myös ymmärsin kuinka tärkeää on opiskeljoiden ammatillisen identiteetin kehittymisen tukeminen. Opiskelija, joka on vielä tämän matkan alkutaipaleella, voi kieltäytyä maalaamasta sen vuoksi, ettei itse siitä tykkää. Pidemmälle taivalta kulkenut näkee itsensä ammattikasvattajana, joka opettelee tukemaan lapsen kuvallista ilmaisua.

Useilla opiskeljoista oli oppimiseen liittyviä tuen tarpeita. Valitettavasti en niistä saanut etukäteen tietoa. Lähinnä tämä haastoi minut miettimään eri tapoja ohjeiden antamiseen ja asioiden kertaamisen määrän tarpeellisuutta. Tuntisuunnitelmissa opin ottamaan huomioon toiminnallisuuden ja paikallaan istumisen vaihtelevaa rytmitystä.  Ryhmätöiden tekeminen ei aktivoinut kaikkia opiskelijoita. Tulevaisuudessa minun tulisikin miettiä kuinka aktivoin "vapaamatkustajia".

Kaikki opettamani opintokokonaisuudet arvioidaan näytössä. Kokonaisuuksien lopuksi kertasin vielä OPSissa olevat tavoitteet opiskelijoille. Itselleni jäi kuitenkin epävarma olo siitä, missä määrin olin onnistunut tukemaan oppimista. Haaveenani onkin, että pääsen vielä opettamaan ja ohjaamaan opiskelijoita pidemmällä jaksolla. Tällöin pääsisin mukaan oppimisen koko prosessiin.

Tämän jakson aikana olen kokenut paljon neuvottomuutta ja riittämättömyyttä. Minulle on ollut vaikeaa tietää, mikä on riittävän hyvää. Yksi asia on kuitenkin varma. Tämä ammatillisena opettajana työskentelemisen kokemus on vahvistanut unelmaani, jota kohden vuosi sitten lähdin kulkemaan!

Ovatko yksilölliset opintopolut työelämälähtöisiä?

Otsikon kysymyksen voisi kääntää myös toisinpäin eli vastaako työelämä yksilöllisiä opintopolkuja?

Ammatillisen koulutuksen uudistuksen myötä opiskelijoille pyritään suunnittelemaan yksilölliset polut kohden ammatillista osaamista. Useimpiin koulutuksiin voi hakea jatkuvan haun kautta, joka on lähtölaskenta yksilöllisyydelle. HOKSiin kirjataan aikaisempi osaaminen ja suunnitellaan kuinka puuttuvat osaset saadaan kerättyä. Opiskeluun käytettävä aika voidaan myös yksilöidä esim. opiskelijan voimavarojen mukaan. Erittäin tärkeää on myös kirjata opiskelijan tuen tarpeet ja kohdentaa niihin riittävää tukea. Tämä kaikki kuulostaa hyvältä, eikä tarkoitukseni olekaan kyseenalaistaa mitään näistä asioista.

Entä sitten työelämän muutokset. Työelämä on kaikilla aloilla tullut dynaamisemmaksi. Työntekijöiltä odotetaan joustavuutta, kykyä kaiken hektisyyden keskellä ajatella toisin, luoda ja kehittää. Tiimityö on kaiken A ja O ja asiakas on nykyisin kumppani.

Varhaiskasvatuksen ryhmäkoot ovat monessa kunnassa kasvaneet. VASU haastaa meitä uuteen pedagogiseen osaamiseen. Uusi varhaiskasvatuslaki puolestaan täsmentää monialaisten työyhteisöjen ammatillisia toimenkuvia. Varhaiskasvatuksen asiakkaat, huoltajat ja lapset, ovat meidän kumppaneita. Tavoitteenamme on kuulla heitä ja osallistaa  varhaiskasvatuksen suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin.

Varhaiskasvatus on siis, kuten muukin työelämä, suurten muutosten tuoksinassa. Pärjätäkseen (ja jaksaakseen tehdä työtä) työntekijällä tulee olla vahva taito oman toiminnan ohjaukseen ja samalla tilannetajua ja  joustavuutta nopeissa muutoksissa. Töissä työnantaja  on "ostanut" työntekijän sille ajalle, jolle palkka maksetaan. Ymmärtäväinen esimies toki pyrkii yksilöllisyyden huomioimiseen, mutta sen raamit ovat melko tiukat. Ykkösprioriteettina on, että ryhmän 24 lasta ovat oikeutettuja laadukkaaseen varhaiskasvatukseen joka päivä koko läsnäolonsa ajan.

No, mikä tässä kirjoituksessa on sitten minun pointtini? On hienoa, että ammatillisen koulutuksen uudistusten myötä pyritään yksilöllisyyteen ja erilaisten tarpeiden huomioimiseen. Opiskelijan valmistuttua ammattiin ja saadessaan ensimmäisen työpaikkansa, voi pudotus olla kova. Riittääkö uuden ammattilaisen työkyky, kun hänen yksilöllisyyttä ei enää samassa määrin huomioida? Onko mahdollista, että yksilöllisyys on pahimmillaan "karhunpalvelus", joka ajaa uuden ammattilaisen nopeaan työuupumukseen ja sitä kautta syrjäytymiseen? Vai onko työelämästä tehtävä yksilöllisyyttä huomioivampaa?

Ohjaava opettajuus

Nimesin blogini "Matkani ohjaavaan opettajuuteen". Ajattelin nyt tarkemmin pysähtyä pohtimaan, mitä ohjaaminen on. Ohjauksessa on kyse ohjaajan ja ohjattavan välisestä suhteesta. Siitä huolimatta, että toisella on asiantuntija-asema, suhde on tasavertainen ja kunnioitukseen perustuva. Painopiste on vuorovaikutuksella, jossa molemmilla on sekä oikeus, että velvollisuus tuoda ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään esille.

Ohjaussuhteessa ei ole kyse behavioristisesta oppimiskäsityksestä: opettaja päättää mitä ja kuinka opitaan ja ohjattava yrittää opetella ulkoa asioita saavuttaakseen opettajan asettamat tavoitteet. Ohjauksessa ei siis heilu karttakeppi, eikä paperille kirjoiteta sataa kertaa, "hauki on kala". Ohjaus lähtee liikkeelle ohjattavan päämääristä. Sen tavoitteena on tukea ymmärtämistä. Se rakentuu ohjattavan kokemuksille ja aikaisemmille tiedoille. Ohjaaja tukee ohjattavan omaa aktiivisuutta oppimisessa ja kasvamisessa. Erilaisin ohjauksellisin keinoin autetaan häntä tulemaan tietoiseksi omista tiedoista ja taidoistaan. Ohjataan oppimista uusien toimintatapojen huomaamiseen ja harjoittelemiseen.

Ohjauksessa on tärkeää luoda hyväksyvä ilmapiiri. Se edellyttää ohjaajalta pysähtymistä kuuntelemaan, olemaan empaattisesti läsnä. Silloin ohjattavan on mahdollista muutosta tuottavaan pohdintaan ja itsearvioon. Ohjaustilanne voi lähteä ohjattavan tunteista ja tarpeista, joita ohjaaja kannattelee ja opastaa yhteisen tavoitteen suuntaan.

Ohjaustilanteessa ohjattavaa tulisi houkutella puhumaan kysymysten avulla (Miten,  Kuinka...). Vuorovaikutuksessa asioita kuvataan ja tulkitaan. Tavoitteena on löytää yhdessä uusia näkökulmia ja  tulkintavaihtoehtoja. Itse käytin opettajaharjoittelussani usein kysymyksiä "Voisiko tehdä toisin, mistä johtuu".  Aluksi jotkut opiskelijat kokivat sen toimintansa arvosteluna ja puolustautuivat. Vähitellen he ymmärsivät, että haluan kysymyksilläni miettiä toimintatapojamme monelta kantilta, jotta se avaisi oven kohden uuden oppimista ja muutosta. Toin myös rehellisesti esille oman keskeneräisyyteni ja sanoin olevani itsekin vasta matkalla uuden VASUn sisäistämiseen. Ohjaustilanteessa myös ohjaajalla on hieno tilaisuus oppia uutta.

Yksi ohjauksen menetelmistä on palautteen antaminen. Palaute voi olla korjaavaa, joka tarvittaessa sisältää kehoituksen asian pohtimisesta uudelleen. Joskus se voi myös sisältää neuvon muuttaa jotain asiaa. Tärkeintä on, että palaute tukee oppimista ja ymmärtämistä. Haluan ohjaavana opettajana muistaa, että kehuvaa, kiittävää ja vahvistavaa palautetta ei koskaan voi antaa liikaa!



Lähde:
Vehviläinen, S. 2014. Ohjaustyön opas. Helsinki: Gaudeamus

Romantikon hattarapedagogiikkaa?

Tänä päivänä puhutaan paljon (hyvä että puhutaan!) nuorten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnista. Syitä voidaan puida kymmenien vuosien takaa. Itse keskityn nyt yhteen asiaan. Monilla nuorista (lapsista ja vanhemmistakin) ei ole tietoa omista vahvuuksista, saati uskoa niihin. Nuoret eivät välttämättä koe olevansa kyvykkäitä, voivansa vaikuttaa elämänsä suuntaan. Näistä ajatuksista käsin on vaikea nähdä tulevaisuutta ja ponnistella sen eteen. Elämästä katoaa merkityksellisyys.

Positiivinen pedagogiikka pohjautuu positiiviseen psykologiaan. Siinä perusajatuksena on keskittyminen vahvuuksiin, myönteisiin kokemuksiin, kiitollisuuteen ym. Tämä voi jonkun mielestä kuulostaa vaaleanpunaiselta hattaralta enemmän kuin tavoitteelliselta pedagogiikalta. Halusin perehtyä asiaan siitä näkökulmasta, että kuinka positiivisella pedagogiikalla voidaan tukea kaikenikäisten oppijoiden hyvinvointia ja uskoa omaan pystyvyyteen ja toimijuuteen. Asian tiimoilta tutustuin kolmeen kirjaan:

Eliisa leskisenojan Positiivisen pedagogiikan työkalupakki

Leskiseojan ja Erja Sandbergin Positiivinen pedagogiikka ja nuorten hyvinvointi

Lotta Uusitalo-Malmivaaran ja Kaisa vuorisen Huomaa hyvä: Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteen vahvuutensa

Alla olevat ajatukset ovat poimittu näistä kirjoista.

Positiivisessa pedagogiikassa keskeistä on ihmisen oman erikoislaadun huomioiminen, onnistumisiin ja vahvuuksiin keskittyminen. Arvopohjana on ajatus siitä, että jokaisella ihmisellä on ainutlaatuisia taipumuksia ja mahdollisuuksia. Pedagogiikan tavoite on tuoda niitä oppijalle itselle tiedoksi ja tukea niiden kasvua. Tavoitteena ei kuitenkaan ole negatiivisten tunteiden ja kokemusten kieltäminen, vaan vastoinkäymisten jälkeen toipumiskyvyn  kasvattaminen myönteisten kokemusten avulla.

Aito kohtaaminen ja arvostava vuorovaikutus on positiivisen pedagogiikan perusta. Kaikilla ihmisillä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Tämä asettaa haasteen myönteisen opettaja-oppija suhteen kehittymiselle. Opettajan ajatukset oppijasta heijastuvat vuorovaikutukseen. Ajatukset vaikuttavat asenteisiin ja odotuksiin. Hyvää ja vahvuuksia sanoittava vuorovaikutus voimaannutta oppijaa. Myönteisten kokemusten voimaannuttama oppijan on helpompi kohdata tulevia haasteita. Hän on myös sitoutuneempi ja motivoituneempi oppimiseen. Tärkeää on pyrkiä laajentamaan positiivisuuteen ja vahvuuksiin  keskittymistä koko ryhmän toimintakulttuuriksi. Se luo ryhmään myönteisen, kannustavan ja turvallisen oppimisilmapiirin.

Yksi positiivisen pedagogiikan menetelmistä on oppijan luonteenvahvuuksien tunnistaminen  ja niiden kehittymiseen panostaminen. Luonteen vahvuudet ovat moraalisesti arvostettuja, opittavissa ja niitä voi kehittää. Hyve on myönteinen luonteenpiirre. Hyveet voidaan jakaa kuuteen osaan: viisaus, rohkeus, inhimmillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Jokaisessa hyveessä on useampia luonteenvahvuuksia. Vahvuuksia voidaan tietoisesti ja suunnitelmallisesti opetella tunnistamaan yhdessä oppijoiden kanssa. Niiden ääneen sanoittaminen on tärkeää.

Huomaa hyvä- toimintakortit (Uusitalo-Malmivaara ja Vuorinen)

Kaikki lähtee opettajan ja kasvattajan omasta esimerkistä. Onko hän itse tunnistanut luonteenvahvuutensa, pyrkii kehittämään niitä ja hyödyntämään omassa opetustyössään. Keskittyykö opettaja ongelmiin vai ratkaisuihin. Näkeekö hän auringon pilven takana vai tulevan sateen. Niin, ja uskaltaako opettajakin epäonnistua, olla armahtavainen ja myötätuntoinen itse itseään kohtaan.



Lähteet:

Leskisenoja, E. 2017. Positiivisen pedagogiikan työkalupakki. Jyväskylä:PS-Kustannus

Leskisenoja, E. & Sandberg, E. 2019. Positiivinen pedagogiikka ja nuorten hyvinvointi. Jyväskylä:PS-Kustannus

Uusitalo-Malmivaara, L. & Vuorinen, K. 2016. Huomaa hyvä!: Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Jyväskylä:PS-Kustannus

Mitä on pedagoginen rakkaus

Törmäsin sanoihin pedagoginen rakkaus etsiessäni kirjallisuutta pedagogiikasta. Sanat eivät saaneet mielessäni välitöntä hyväksyntää. Ajattelin, että rakkaus kohdistuu  Jumalaan, perheeseen ja ystäviin. Rakkaus on myös minun ja mieheni välillä olevaa eroottista rakkautta. Kuinka ihmeessä rakkaus sovitetaan pedagogiikkaan? Pakkohan asiasta oli lähteä ottamaan selvää ja haastaa itseni ja ajatteluni.

Lainasin kirjastosta Simo Skinnarin (2004) kirjoittaman kirjan pedagogisesta rakkaudesta. Lähdin etsimään kirjasta vastausta "Mitä on pedagoginen rakkaus?" Kaikkein yksinkertaisimmillaan se on hyvän toivomista toiselle hänen itsensä takia. Ei sen vuoksi, että saavutettaisiin hyviä oppimistuloksia tai kykeneviä työntekijöitä. Hyvän toivominen ei siis ole opettajalle väline jonkin asian saavuttamiseksi. Rakastava opettaja ei aseta kasvaville tavoitteita ulkopuolelta. Hän kysyy opiskelijalta: "Kuka sinä olet ja miten voin auttaa sinua elämäntielläsi?"

Pedagogista rakkautta osoittaa opettaja, joka oivaltaa, että jokainen on täydellinen. Kuitenkin ihminen täydellisyydessään on kehityskelpoinen. Kokonaisvaltainen pedagoginen rakkaus johtaa siihen, että kasvavassa ihmisessä piilevät mahdollisuudet alkavat toteutua. Se saa ihmiset heräämään niihin mahdollisuuksiin, joita heissä on. Se on kuin aurinko, joka saa taimet kasvamaan. Toisin sanoen pedagogisen rakkauden ydin on jokaisen ihmisen korvaamattomuuden tunnistaminen ja kasvamaan saataminen. Kristillisessä ihmiskäsityksessä sitä kuvaa ajatus nähdä Kristus jokaisen kasvoissa eli kokea syvää kunnioitusta jokaisen ihmisen edessä.

Kaikki opetus on kohtaamista. Opettajan tulisi pohtia kohtaamisensa laadullisuutta. Mitkä ovat hänen teoriansa  ajatuksien takana, empaattisuutensa tunne-elämän tasolla ja eettisyytensä toiminnan tasolla. Itse yksinkertaistan Skinnarin sanat kansanomaisesti Positiivareiden ajatuksella:

Huomioi ajatuksesi, sillä niistä tulee sanoja. (teoria ja empaattisuus)
Huomioi sanasi, sillä niistä tulee tekoja (eettisyys)
Huomioi tekosi, sillä niistä tulee tapoja.

Kirjan luettuani uskon ymmärtäväni mitä pedagoginen rakkaus on. Näen siinä paljon samaa kuin positiivisessa pedagogikaassa. Siinä keskeistä on huomata ihmisessä oleva hyvä ja sanoittaa se, auttaa tulemaan tietoisemmaksi omista vahvuuksistaan. Tulkitsen itse kuitenkin niin, että pedagoginen rakkaus ei sinänsä ole pedagoginen menetelmä, vaan tapa nähdä ja kohdata ihminen ja antaa sen vaikuttaa omaan opetukseen.


Lähde:
Skinnari, S. 2004. Pedagoginen rakkaus. Jyväskylä:PS-kustannus

Onko varhaiskasvatuksessa näkymättömiä lapsia?

Kaikille tutussa kirjassa Näkymätön lapsi, Tove Jansson (1962) pohtii älykkäästi ja koskettavasti psyykkistä ja sosiaalista kaltoinkohtelua ja sen aiheuttamaa pahoinvointia, joka johtaa lopulta lapsen katoamiseen, näkymättömyyteen. Lapsi ei ainoastaan ole näkymätön, hän ei myöskään puhu.

Pohdimme opiskelijoiden kanssa lasta kunnioittavaa, kuulevaa ja näkevää vuorovaikutusta. Mietimme myös sen vaikutuksia turvalliseen ja hyvinvointia tuottavaan psyykkiseen- ja sosiaaliseen oppimisympäristöön. Pohjana käytimme Janssonin kertomusta Ninnistä, näkymättömästä lapsesta. Katsoimme lyhennettynä kertomuksesta tehdyn piirretyn ja kirjasimme samalla ylös asioita, jotka tekivät Ninnistä näkymättömän/näkyvän.

Ninni joutui tätinsä hoidettavaksi. Täti ei häntä halunnut ja hänen suhtautuminen Ninniin oli tunteetonta ja ironista. Ironia on kylmää vallankäyttöä, joka puetaan ns. huumorin varjoon. Lapsesta tulee täysin puolustuskyvytön sen edessä. Ironia on helppo ja halpa keino saada lapsiryhmä tai yksittäinen lapsi hallintaan. Väitän, että kasvattaja, joka on ironian tiellä, ei itse huomaa käyttämäänsä hallintakeinoa. Hän on se, joka suureen ääneen ihmettelee kuinka muut, etenkin sijaiset, eivät saa ryhmää hallintaan ja tottelemaan. Hänen mielestä hyvän kasvattajan mittari on totteleva ryhmä. Ironian ja tunnekylmyyden hinta on kallis, lapsesta tulee näkymätön!

Toinen merkittävä asia, joka aiheuttaa näkymättömyyttä, on kiusaaminen. Kertomuksessa Haisuli kiusaa Ninniä, pilkkaa ja pelottelee. Sen seurauksena Ninnin kengät katoavat uudelleen näkyvistä. Pienten lasten kiusaaminen on onneksi nostettu esille. Varhaiskasvatuksen suunnitelman perusteet velvoittavat kiinnittämään siihen huomiota. Uudistetussa versioissa kiusaamisen ehkäisyyn ja vastaisuuteen pysähdytään entistä tarkemmin. Kiusaamiseen puuttuminen edellyttää kasvattajilta läsnäoloa ja sensitiivisyyttä. Jos toimintamme on kiireistä "tekeminen edellä" tapahtuvaa, on vaara ettei kiusaamista huomata. Kiusaamiseen puuttuminen on sekä kiusatun että kiusaajan oikeus.

Onneksi Ninnin tarina päättyy onnellisesti. Mikä sitten teki hänestä näkyvän uudelleen? Tuu-tikki toi Ninnin muumilaaksoon, jotta hänestä tulisi jälleen näkyvä. Ensimmäisenä Muumimamma kysyi Ninniltä haluaisiko hän teetä tai mehua. Ninni sai valita juomansa, sekä haluaako hän sitä lisää. Saako lapset varhaiskasvatuksessa tehdä arjen valintoja? Voivatko he itse ottaa ruokaa, syödä leipänsä ja juoda maitonsa yhtäaikaa ruuan kanssa? Saako jälkiruokaa ottaa, jos perunat on jäänyt syömättä? Voiko lapsi päättää mikä on hänelle sopiva vaatetus päivälevolle? Pieniin arjen valintoihin osallistuminen tuo lapselle tunteen siitä, että hänen mielipiteillään on merkitystä.

Muumimamma saatteli Ninnin omaan huoneeseen nukkumaan. Sammuttaessaan lyhtyä hän antoi Ninnille luvan tulla yöllä herättämään, jos pelottaa tai muuten tuntuu kummalliselta. Sallimmeko kasvattajina kaikki lasten tunteet, myös ne, joille ei ole nimeä? Saako lapsi "herättää" meidät kesken omien "yöuniemme", jos tuntuu turvattomalta? Olemmeko saatavilla?

Ninni sai osallistua muiden mukana sienien keräämiseen. Pikkumyy arveli, että täti ei ole hänen aikaisemmin antanut muuta kuin kantaa koria. Osoitammeko lapsille luottamusta pienien tehtävien avulla? Ne tukevat lapsen käsitystä omasta kyvykkyydestä ja  terveen itsetunnon kehittymisessä. Ninni sai Muumimammalta positiivista palautetta sienien keräämisestä. Kehu oli aitoa ja konkreettista. Positiivinen pedagogiikka on meille tuttua, näkyykö se arjessa? Pohjautuuko vuorovaikutuksemme vahvuuksiin vai tuen tarpeisiin?

Tarinan lopussa Ninni uskaltaa näyttää suuttumuksensa ja vihansa. Hän kokee olonsa niin turvalliseksi, ettei mitään tunteita tarvitse piilottaa. Silloin hänestä tulee täysin näkyvä!

Onko varhaiskasvatuksessa näkymättömiä lapsia? Minun ainakin pitää tämän kysymyksen edessä pysähtyä tarkastelemaan nöyrästi omia arvojani ja vuorovaikutustani.

Suomi maailman huipulle

Opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsauksessa 2018, Maailman osaavimmaksi kansaksi, pyritään ennakoimaan ja miettimään tulevaisuuden odotuksia. Siinä huomioidaan tulevaisuuskatsaukseen vaikuttavia muutostekijöitä, kuten työn ja teknologian murros, digitalisaatio, väestön ikääntyminen, asenteiden muutokset ja eriarvoistuminen. Uudistusohjelmassa nostetaan esille tuottavuuden, työllisyyden ja kilpailukyvyn paraneminen, eriarvoistumisen pysäyttäminen, luottamuksen ja osallisuuden vahvistuminen. Menetelminä näihin pääsemiseksi nostetaan mm. koulutus- ja osaamistason nostaminen, jatkuvan oppimisen turvaaminen ja panostaminen varhaiskasvatukseen.

Kuva: Pxhere

Tulevaisuuskatsauksessa tuodaan esille, että yhteiskuntamme perusta on suomalaisten luottamus toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Tällä hetkellä kuitenkin suuri riski luottamuksen heikentymiselle on eriarvoistumisen kasvaminen. Tämä näkyy etenkin varallisuus- ja koulutuseroissa. Syrjäytyminen ja sen periytyminen sukupolvelta toiselle on huolestuttavaa.

Ihmiset haluavat kokea elämänsä merkitykselliseksi. Asioihin, jotka koetaan itselle merkityksellisinä, on helppo sitoutua. Osallisuus ja aktiivisuus luovat hyvinvointia ja turvallisuutta. Ihmiset kokevat itsensä arvokkaiksi voidessaan kehittää tietoja ja taitoja omista lähtökohdistaan käsin. Tähän katsauksessa esitetään ratkaisuksi mm. koulutus- ja osaamistason nostamista. Se puolestaan edellyttää voimavarojen lisäämistä niin, että sosiaaliturva tukee ihmisten toimintavalmiuksia, jatkuvaa oppimista ja osallistumista.

Toinen menetelmä eriavoisuuden ja syrjäytymisen ehkäisyksi on julkaisun mukaan varhaiskasvatukseen panostaminen. Varhaiskasvatukseen osallistuminen on Suomessa heikompaa kuin muissa Pohjoismaissa. Tärkeää on nostaa osallistumisastetta ja vähentää syrjäytymisen riskiä varhaisella puuttumisella ja yksilöllisellä huomioimisella.


Omaa pohdintaani:
Tulevaisuuskatsauksessa on huomioitu paljon asioita, joita todellisessa elämässä on näkyvissä. Asioiden pohtiminen ja ylöskirjaaminen on tärkeää ja hyvä alku. Katsauksen vaara on siinä, että siitä tulee vain nro 21 pölyyttymässä jossain hyllyssä tai netin syövereissä. Tuki ei yllä MattiMaijalle, jolle aamulla sängystä ylös nouseminen on päivän suurin haaste. Hänellä ei ole tuntemusta siitä, että voisi vaikuttaa asioihin (perheen alkoholismi, työttömyys, mielenterveysongelmat ym. ym.), jotka hallitsevat hänen elämäänsä. Ajatus omasta kyvyttömyydestä ruokkii oppimiseen liittyviä haasteita, eikä omia vahvuuksia nähdä kaiken keskellä.

Sain konkreettisen kosketuksen nuorten pahoinvointiin opetusharjoittelussa. Siellä oli näkyvissä ylisukupolven huono-osaisuutta ja vähälle tuelle jääneitä oppimisvaikeuksia. Surullisinta siinä oli se, että nuorissa on valtava potentiaalinen mahdollisuus, jota he itse vähiten huomaavat ja tunnistavat. He tarvitsevat apua vahvuuksiensa tunnistamiseen ja niiden kasvamiseen. Hyvinvoinnin ja oppimisen tukeminen positiivisen pedagogiikan keinoin on mielestäni tärkeässä asemassa.

Lähde:
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160903/21_TUKA_OKM_WEB.pdf

Ammatti-identiteettiä etsimässä

Aloitin opiskeluni pohtimalla omia kokemuksiani opettajuudesta, sekä syitä minkä vuoksi haluan alalle. Taisi unelmani olla hiukan ruusunpunaisia ajatellessani kuinka ohjaan uusia ammattitaitoisia varhaiskasvattajia työelämään. Haaveilin, että minusta tulee kannustava ja tasa-puolinen opettaja, joka sytyttää opiskelijoiden sisimpään palavan halun lähteä purjehtimaan kohden varhaiskasvatuksen pedagogisia aaltoja, kompassin osoittaessa lasta.

Syksyllä ammatillisten oppilaitosten toimintakulttuureihin ja oppimisympäristöihin tutustuminen oli  konkreettinen askel kohden ammatillisen opettajan ammatti-identiteettiä. Silloin ensimmäisen kerran pohdin epäillen omia ominaisuuksiani ja piirteitäni sekä soveltuvuuttani alalle. Ymmärsin tarpeeni oman osaamiseni kehittämiselle. Olin kuitenkin epäilyksistäni huolimatta halukas jatkamaan matkaa.

Kuusi viikkoa sitten astuin ensimmäisen kerran elämässäni opiskelijaryhmän eteen opettajan roolissa. Tässä vaiheessa koin halua roolin taakse piiloutumiseen, minä ja asiantuntevat Powerpointtini. Huomasin kuitenkin pian, tulevani pöydän takaa pois, innostuvani ja puhuvani omista kokemuksistani varhaiskasvatuksessa. Innostustani lisäsi opiskelijoiden lähteminen mukaan yhteiseen pohdintaan. Näin itseni ammatillisena opettajana, jolla on palo ohjata oppimaan.

Olen oivaltanut kuinka tärkeää on rakentaa omaa ammatti-identiteettiä. Se luo pohjan sille, millaiseksi haluan ammatissani kehittyä, mitä taitoja arvostan. Ymmärrän nyt, että identiteetin löytyminen on ehdoton edellytys sille, että minä voin kasvaa ja kehittyä ammatilliseksi opettajaksi.

Katson opiskelijoitani ja ymmärrän, myös heidän täytyy löytää oma ammatti-identiteettinsä voidakseen kasvaa varhaiskasvatuksen ammattilaisiksi. Osa on jo matkalla, toiset vielä miettivät suuntaansa. Toivottavasti olen osannut vahvistaa heidän itseluottamustaan ja ajatusta omasta kyvykkyydestä tämän matkan tekoon.

Tunnista, tunnusta ja ohjaa

Rupesimme pienryhmäni kanssa miettimään aihetta "Yksilöllisyyden huomioiminen ohjaavassa opettajuudessa". Ajattelin, että olisi mukava kuulla aiheesta ajatuksia niiltä, jotka parhaillaan työskentelevät ammatillisena opettajana. Laitoin avunpyynnön kahteen alan facebook ryhmään. Toisesta ryhmästä ei tullut yhtään ajatuksia, toisestakin vain muutama.

Ensimmäisessä pohdinnassa tuotiin esille se, että aihe on tosi laaja. Koko opiskeluaika on yksilöllinen. Toisaalta sitä tulee miettiä tunnustamisen, opiskelutaitojen ja opiskelutahdin mukaan. Sitten tulee ottaa huomioon myös menetelmällinen puoli. Opiskeleeko opiskelija verkossa, etänä, työssä, lähiopetuksessa, tehtävinä, kokeena jne. Kolmantena seikkana tulee huomioida mahdollinen tuen tarve.

Toisessa vastauksessa annettiin konkreettinen esimerkki. Opiskelija kokee, että hänen on vaikea keskittyä teoriaopetukseen. Opettaja keskustelee hänen kanssaan, missä kohtaa luokassa on paras keskittyä (näköyhteys vain opettajaan vai koko luokkaan). Opettaja voi pyytää opiskelijaa tekemään muistiinpanoja ja he sitten yhdessä säännöllisesti arvioivat onko menetelmistä ollut apua.

Meissä ei ole kahta samanlaista.

Kolmannessa kerrottiin NAO-ohjelman aikaisesta lisäresurssista, jotka ovat ryhmänohjaajan rinnalla olevia  ohjaavia opettajia (Stadin ammattiopisto).  He aloittavat luomaan suhdetta opiskelijoihin jo opiskelijahaun aikana. Työnkuva on erittäin laaja: samanaikaisopettajuutta, omia ohjaustunteja, opintojen etenemisen seurantaa, tukiopetusta, konkreettista apua aikatauluissa, materiaalien hankkimisessa ja paperiasioiden selvittelyssä. Ohjaava opettaja on mahdollistaja ja monesti myös näköalojen avaaja sekä onnistumisen tunnistaja.

Tietoa ohjaavan opettajan työstä yksilöllisyyden huomioimisessa luin alla olevasta linkistä:

https://ec.europa.eu/epale/sites/epale/files/ohjaavat_opettajat_stadin_aikuisopistossa.pdf

Minä, minä ja minun osaaminen

Olen saanut jo kahden viikon ajan opetella opetusta ja ohjaamista. Olen lukenut OPS ia uudelleen ja uudelleen. Koonnut yhteen tietoa omasta ammattialastani ja miettinyt erilaisia opetusmenetelmiä. Työtuntien määrää en viitsi edes laskea. Aika usein on hiipinyt mieleeni ajatus koko homman järkevyydestä. Olen kannustanut itseäni ajattelemaan, että kokemuksen myötä työtunnit vähenevät. Voin katsoa itseäni peiliin ja sanoa, että paljon on vielä opittavaa, mutta paljon olen myös sen eteen töitä tehnyt.

Opetin opiskelijoille vuorovaikutusta. Kerroin esimerkkejä, joissa viesti sanojen ja tekojen takana vaati kasvattajan pysähtymistä tullakseen kuulluksi. Painotin, että vain hyvinvoiva lapsi kykenee oppimaan uutta. Silloin se kolahti! Tähän astinen opetukseni oli ollut minä- keskeistä. Osaanko minä oman substanssialani riittävän hyvin. Osaanko minä tehdä ajallisesti oikeita tuntisuunnitelmia? Osaanko minä hyödyntää erilaisia opetusmenetelmiä?

Olen jälkiä jättämässä opiskelijoihini. Vuorovaikutukseni ja kohtaamiseni on merkityksellisempää ja moninaisempaa kuin pelkät sanat. Kuulenko minä mitä opiskelija minulle kertoo maatessaan pöydällä? Ymmärränkö miltä tuntuu kun ei saa selvää artikkelista?  Huomaanko, että ryhmätyön vaatima sosiaalisuus on tänään ahdistavaa?

Opettajuuden viisi osaamisaluetta alkaa vähitellen avautumaan minulle. Rupean oivaltamaan kuinka laaja-alaista osaamista oppimisen ohjaaminen edellyttää. Tuntuu kuin jotain kevenisi sisältäni. Eihän tämä pohjaudukkaan minä-minä-osaamiseen. Tämähän on meidän yhteinen kasvuprosessi. Saan olla tukemassa opiskelijan kasvua omaan mittaansa ja samalla kasvaa itsekin.

Uuden edessä

En saanut viime yönä nukuttua. Nyt kainaloni ovat märät ja ihan kuin käsissäni olisi pientä tärinää. Astun auditorioon, käynnistelen koneita ja asetan muistitikkuani paikalleen. Vähitellen tilaan saapuu opiskeljioita. Tervehdin kaikkia ja saan ystävällisen vastauksen takaisin. Katson kelloa, nyt on aika aloittaa!

Tästä se alkaa, ensimmäinen kokemukseni ammatillisena opettajana. Olen käyttänyt tuntien suunnittelemiseen ja valmistelemiseen monen monta tuntia. Olen lukenut OPSia ja toteutussuunnitelmaa, kerrannut VASUa, tehnyt powerpointia ja miettinyt kuinka voisin saada opiskelijat osallistumaan ja pohtimaan yhdessä asioita.
Olenko valmis?

Aluksi mietimme omia ajatuksiamme lapsesta, leikistä ja oppimisympäristöstä. Pian huomaan innostuvani ja puhuvani suu vaahdossa minulle tärkeästä asiasta, varhaiskasvatuksesta. Jännitys unohtuu ja kerään katseellani reaktioita opiskelijoilta. Ovatko he mukana, vai leijunko yksikseni omassa kuplassani? Pian rohkeimmat uskaltavat kertoa kokemuksistaan ja vähitellen yhä useampi sanoo jotain. Pian minulla on tunne, että pohdimme yhdessä asioita, reflektoimme ja mietimme ratkaisuja.

Huomaan, että on myös opiskelijoita, jotka eivät puhu mitään. Ihmekö tuo,auditoriossa on kolmekymmentä opiskelijaa. Jaan opiskelijat ryhmiin pohtimaan leikin merkitystä, kuinka sen avulla voi tukea ja huomioida lapsen tuentarpeita. Pienemmässä ryhmässä jokainen saa äänensä paremmin kuuluville.

Päivä päättyy, seitsemän tuntia opetusta on takana. Oloni on helpottunut. Selvisin! Ehkä vielä jonain päivänä olen tarpeeksi rohkea kysymään palautetta opiskelijoilta. En vielä tänään, sulattelen tätä ensiksi itsekseni. Ajelen kotiin, menen sänkyyn ja nukun päiväunet. Annoin kaikkeni, riittikö se?