Onko varhaiskasvatuksessa näkymättömiä lapsia?

Kaikille tutussa kirjassa Näkymätön lapsi, Tove Jansson (1962) pohtii älykkäästi ja koskettavasti psyykkistä ja sosiaalista kaltoinkohtelua ja sen aiheuttamaa pahoinvointia, joka johtaa lopulta lapsen katoamiseen, näkymättömyyteen. Lapsi ei ainoastaan ole näkymätön, hän ei myöskään puhu.

Pohdimme opiskelijoiden kanssa lasta kunnioittavaa, kuulevaa ja näkevää vuorovaikutusta. Mietimme myös sen vaikutuksia turvalliseen ja hyvinvointia tuottavaan psyykkiseen- ja sosiaaliseen oppimisympäristöön. Pohjana käytimme Janssonin kertomusta Ninnistä, näkymättömästä lapsesta. Katsoimme lyhennettynä kertomuksesta tehdyn piirretyn ja kirjasimme samalla ylös asioita, jotka tekivät Ninnistä näkymättömän/näkyvän.

Ninni joutui tätinsä hoidettavaksi. Täti ei häntä halunnut ja hänen suhtautuminen Ninniin oli tunteetonta ja ironista. Ironia on kylmää vallankäyttöä, joka puetaan ns. huumorin varjoon. Lapsesta tulee täysin puolustuskyvytön sen edessä. Ironia on helppo ja halpa keino saada lapsiryhmä tai yksittäinen lapsi hallintaan. Väitän, että kasvattaja, joka on ironian tiellä, ei itse huomaa käyttämäänsä hallintakeinoa. Hän on se, joka suureen ääneen ihmettelee kuinka muut, etenkin sijaiset, eivät saa ryhmää hallintaan ja tottelemaan. Hänen mielestä hyvän kasvattajan mittari on totteleva ryhmä. Ironian ja tunnekylmyyden hinta on kallis, lapsesta tulee näkymätön!

Toinen merkittävä asia, joka aiheuttaa näkymättömyyttä, on kiusaaminen. Kertomuksessa Haisuli kiusaa Ninniä, pilkkaa ja pelottelee. Sen seurauksena Ninnin kengät katoavat uudelleen näkyvistä. Pienten lasten kiusaaminen on onneksi nostettu esille. Varhaiskasvatuksen suunnitelman perusteet velvoittavat kiinnittämään siihen huomiota. Uudistetussa versioissa kiusaamisen ehkäisyyn ja vastaisuuteen pysähdytään entistä tarkemmin. Kiusaamiseen puuttuminen edellyttää kasvattajilta läsnäoloa ja sensitiivisyyttä. Jos toimintamme on kiireistä "tekeminen edellä" tapahtuvaa, on vaara ettei kiusaamista huomata. Kiusaamiseen puuttuminen on sekä kiusatun että kiusaajan oikeus.

Onneksi Ninnin tarina päättyy onnellisesti. Mikä sitten teki hänestä näkyvän uudelleen? Tuu-tikki toi Ninnin muumilaaksoon, jotta hänestä tulisi jälleen näkyvä. Ensimmäisenä Muumimamma kysyi Ninniltä haluaisiko hän teetä tai mehua. Ninni sai valita juomansa, sekä haluaako hän sitä lisää. Saako lapset varhaiskasvatuksessa tehdä arjen valintoja? Voivatko he itse ottaa ruokaa, syödä leipänsä ja juoda maitonsa yhtäaikaa ruuan kanssa? Saako jälkiruokaa ottaa, jos perunat on jäänyt syömättä? Voiko lapsi päättää mikä on hänelle sopiva vaatetus päivälevolle? Pieniin arjen valintoihin osallistuminen tuo lapselle tunteen siitä, että hänen mielipiteillään on merkitystä.

Muumimamma saatteli Ninnin omaan huoneeseen nukkumaan. Sammuttaessaan lyhtyä hän antoi Ninnille luvan tulla yöllä herättämään, jos pelottaa tai muuten tuntuu kummalliselta. Sallimmeko kasvattajina kaikki lasten tunteet, myös ne, joille ei ole nimeä? Saako lapsi "herättää" meidät kesken omien "yöuniemme", jos tuntuu turvattomalta? Olemmeko saatavilla?

Ninni sai osallistua muiden mukana sienien keräämiseen. Pikkumyy arveli, että täti ei ole hänen aikaisemmin antanut muuta kuin kantaa koria. Osoitammeko lapsille luottamusta pienien tehtävien avulla? Ne tukevat lapsen käsitystä omasta kyvykkyydestä ja  terveen itsetunnon kehittymisessä. Ninni sai Muumimammalta positiivista palautetta sienien keräämisestä. Kehu oli aitoa ja konkreettista. Positiivinen pedagogiikka on meille tuttua, näkyykö se arjessa? Pohjautuuko vuorovaikutuksemme vahvuuksiin vai tuen tarpeisiin?

Tarinan lopussa Ninni uskaltaa näyttää suuttumuksensa ja vihansa. Hän kokee olonsa niin turvalliseksi, ettei mitään tunteita tarvitse piilottaa. Silloin hänestä tulee täysin näkyvä!

Onko varhaiskasvatuksessa näkymättömiä lapsia? Minun ainakin pitää tämän kysymyksen edessä pysähtyä tarkastelemaan nöyrästi omia arvojani ja vuorovaikutustani.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti